Valikko Sulje

Liikunta meidän perheessä

Just Hyvä -podcastin jakso liikunnasta herätti minussa paljon ajatuksia omasta suhteestani liikuntaan. Lause ”kun en saanut enää tehdä sitä omaa lajiani, en halunnut liikkua ollenkaan.” kolahti ja auttoi minua ymmärtämään omaa toimintaani. Se avarsi myös ymmärrystäni mistä liikunta meidän perheessä on muodostunut

Meidän perheessä liikutaan paljon ja osa ihan urheileekin. Meidän vanhempien taustat ovat tietenkin vaikuttaneet todella paljon, mutta ollaan aikuisten kesken käyty myös tiukkasanaisia keskusteluja aiheesta. Minkä ikäisen pitää ottaa urheiluharrastus vakavasti ja tavoitteellisesti? Voiko urheilua harrastaa ihan vaan huvin vuoksi ilman tavoitteita? Missä menee liikunnan ja urheilun raja?

Vanhempien taustat

Konsta on entinen ammattijalkapalloilija ja hänen elämä pyöri jalkapallon ympärillä ensimmäiset 29 vuotta. Hänen tekeminen oli jo todella pienenä tavoitteellista ja vaativaa. Sitä kautta hän oppi tietynlaisen tavan suhtautua asioihin, jos lähdetään mukaan, niin lähdetään sitten kanssa täysillä. Tämä asenne on kantanut monen kiven yli. Oma taustani alkoi todella samalla linjalla. Ihan pienestä asti tavoitteena oli tulla ammattitanssijaksi ja harjoittelin todella ahkerasti, elin ja hengitin tanssia. Kunnes loukkaannuin 12-vuotiaana, enkä pystynyt moneen vuoteen liikkumaan juuri ollenkaan. Sieltä palatessani on ollut edelleen todella vaikea löytää uutta suhdetta liikuntaan.

Me molemmat vanhemmat yritämme tukea ja rohkaista lapsiamme harrastuksissa, mutta ehkä hieman eri suunnasta. Konsta näkee ne mahdollisuudet kehitykseen ja tietää, kuinka paljon töitä vaatii ammattilaisuus. Hän haluaa tukea niitä mahdollisia unelmia parhaansa mukaan. Itse olen yrittänyt toitottaa, että elämässä on hyvä olla muutakin sisältöä ja mielenkiinnon kohteita, kuin vain yksi laji. Koskaan ei tiedä, kun yksi kaatuminen muuttaa suunnitelmat täysin ja jäät tyhjän päälle.

Oma identiteetti

Oma identiteettini oli tiukkaan sidottu tanssiin, enkä kokenut olevani mitään ilman sitä. Olin vasta 12-vuotias ja silti se oli kerennyt jättää minuun todella vahvat merkit. Silloin kun vielä tanssin, olin kauttaaltaan todella liikunnallinen ja melko hyvä lajissa kuin lajissa. Liikuntatunnit olivat todellakin minun vahvuuteni. Koin olevani edes jossain hyvä, koska muissa kouluaineissa en todellakaan loistanut. Sitten se vietiin minulta pois, enkä kokenut olevani enää missään hyvä.

Pääsin nauttimaan tanssista vielä opettamisen kautta. Pystyin rakentamaan tunnit ja sarjat niin, että vammani ei aiheuttanut liian suuria esteitä. Nautin, mutta silti se aina myös satutti sydämeen, kun jouduin himmailemaan ja varomaan. En pystynyt päästämään itseäni vapaaksi, koska pelkäsin, kuinka paljon se sattuu fyysisesti ja henkisesti. Samalla olen huomannut, että pelkään lapsilleni käyvän samalla lailla. Ja näin vähän esikoiselle kävikin.

Esikoisen jalkapallo harrastus jäi polvivammojen takia. Silloin pystyin antamaan varmasti aika uskottavaakin tukea hänelle, koska tiesin kuinka kamalalta ja kokonaisvaltaiselta se voi tuntua. Aikuisesta tällaiset ”kohtalot” tuntuvat helposti melko pieneltä jutulta, mutta lapselle ja varsinkin nuorelle se voi olla koko elämä. Onneksi esikoisemme polvivammat ovat sallineet muutaman lepovuoden jälkeen harrastaa toista lajia ja kevyesti myös jalkapalloa.

Sponttaania ja monipuolista

Meillä liikutaan paljon sponttaanisti pienissä erissä. Meidän kellariin tehtiin liikuntatila juuri sen takia, että liikkuminen olisi mahdollisimman helppoa. Tyhjä tila antaa mahdollisuuksia moneen. Suurimmat suosikit ovat olleet tietenkin jalkapallo, kuntoilut/jumppailut, jooga, tanssiminen ja tämän hetken joululahjahitti pingis. Meidän lapset ovat kyllä liikunnallisesti melko lahjakkaita, mutta en usko, että kenestäkään tulee ihan ammattiurheilijaa. Heille on ehkä kuitenkin minun näkökulmasta muodostunut mukava suhde liikuntaa. He ovat tarpeeksi taitavia lajissa kuin lajissa, että sitä on kiva tehdä, silti harrastelumielellä. Ja jos joku laji vielä nappaa niin kovaa, niin on ehkä mahdollisuudet edetä pitkällekin, jos tahtoa riittää.

Kaikkia lajeja ei tarvitse harrastaa. Lapsethan lähtökohtaisesti liikkuvat paljon. Pieni lapsi hyppii ja juoksee paikasta toiseen. Kiipeilee ja käyttää kehoaan todella vapaasti ja monipuolisesti. Me aikuiset teemme sille helposti rajat ja tavoitteet. Meidän lapset on aina rakastanut kiipeilyä ja hyppimistä. Hyppimistä trampoliinilla, mutta myös erilaisista paikoista lumeen, nurmikolle ja veteen. Se on hauskanpitoa, mutta vaatii samalla voimaa kiivetä ja kehonhallintaa laskeutua. Eli mielestäni todella monipuolista liikuntaa, vaikka sille ei olekaan tiettyä aikaa ja paikkaa kalenterissa.

Oma liikuntani hukassa

Olen viime aikoina miettinyt omaa liikuntaani paljon. Havahduin vasta vähän aikaa sitten, että minulla ei ole enää rajoitteina raskauteen ja vauvaan liittyviä asioita. Pystyn nykyään tekemään jo todella paljon, ennen kuin vanha vaiva alkaa kipeytymään. Tiedostan, että olen siinä pisteessä, että liikuntaa on vain jollain muodolla lisättävä terveyden vuoksi. Liikunnan tuomat edut alkavat olla itsellä jo todella selkeällä puutelistalla.

En ole vieläkään löytänyt itselle liikunnan iloa mistään muualta, kun tanssi ei ole mahdollista sillä tasolla, että riittäisi urheiluksi. En ole löytänyt tarpeeksi itsekuria, jotta saisin tarpeeksi hikoilevaa ja kehoa kuormittavaa liikuntaa. Lopetan kaiken heti, kun alkaa tuntua ikävältä tai tulee hiki. En osaa tai halua puskea itseäni mihinkään suorituksiin kivun kanssa. En näe siinä mitään tarvetta. Nyt tarvitsen sitä itsekuria, ihan omaa liikuntaa lasten kanssa touhuilun lisäksi. Edelleen etsin, että mitä, milloin ja mistä aito motiivi?

Hyvä tasapaino ja mieluisa elämäntapa

Minusta liikunta kuuluu jokaiseen päivään mukavalla ja kevyellä tavalla. Viihteenä ja samalla terveyttä edistävällä tavalla. Sen lisäksi on haastettava kehoa ja hikoiltava kunnolla. Koko perheen voimin voi hyvin touhuilla ja jokainen tekee omalla hyvällä tasollaan. Tietenkin veljesten välillä on paljon kilpailua, vertailua ja kehittymistä paremmaksi, jotta voittaisi veljensä. Toistaiseksi he myös osaavat valita kamppailut omien mieltymyksien vuoksi. Jos oikeasti haluaa kehittyä lajissa, saa veljestä pienen potkun persuuksille.

Vanhempien tehtävä on minusta tukea ja rohkaista lasta liikkumaan. Pitää huoli siitä, että harrastuksen lisäksi tulee sitä hyötyliikuntaa tarpeeksi joka päivä ja että liikunta pysyisi mieluisana elämäntapana!

Yritetään löytää omat mieluisat lajit, jotta voidaan liikkua mahdollisimman paljon ja monipuolisesti!

Aami

2 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *