Valikko Sulje

Aikakauden päätös

Meidän kuopuksemme täytti eilen kolme vuotta ja pysähdyimme mieheni kanssa miettimään, kuinka tämä oli tietyn aikakauden päätös. Melkein 14 vuotta olemme eläneet tiiviisti tätä hektistä pikkulapsiaikaa. Minun tunteeni ovat myllertäneet asian ympärillä jo jonkin aikaa ja eilen ne todella nousivat pintaan. Pikkulapsiaika on ohi ja meillä on edessä uusi ajanjakso ja uudet ilot ja haasteet.

Ristiriitaisia tunteita

Olemme yhdessä päättäneet, että perheemme on nyt valmis ja odotamme ilolla uutta ajanjaksoa. Kuitenkin takaraivooni on liimattu jokin ikuinen pieni vauvakuume, josta en tietyllä tasolla pääse varmasti ikinä irti. Rakastan vauvoja ja pieniä ihmisen alkuja. Silti olemme jo jonkin aikaa odottaneet, että kaikki lapset olisivat isompia ja elämä helpottuisi tietyiltä osa-alueilta. Olemme saaneet ihan tarpeeksi valvoa öitä ja vaihtaa vaippoja. Olen myös odottanut, että kuopus lähtee hoitoon ja minä itse pääsen rakentelemaan omia työkuvioita. Silti ensimmäisenä tätä kaikkea ajatellessani tunsin surua ja haikeutta. En saa enää sitä pientä ihmettä tuhisemaan syliini. En saa enää kokea ensi askelia tai kuulla lapsen sanovan ensimmäisen kerran ”äiti”. Tämä kaikki herätti voimakkaita tunteita ja joudun tekemään jonkinlaista luopumistyötä itseni kanssa.

Vietimme kuopuksen oikeaa syntymäpäivää lopulta kolmestaan. Kaikki isoveljet hävisivät yhtäkkiä yökyläilemään. Neiti varmasti nautti saamastaan jakamattomasta huomiosta ja olihan se ihanaa myös meistä vanhemmista. Samalla päättyvä ajanjakso korostui, koska meitä oli vain kolme. Liikumme lähes aina koko poppoolla ja on todella omituista, kun ympärillä ei ole totuttua härdelliä. Se lisäsi suruani, koska tilanne konkretisoitui niin selkeästi. Lapset kasvavat ja erkaantuvat meistä. Se vaihe, kun olimme tiivis perhe aina yhdessä alkaa olla takanapäin, eikä sitä saa enää koskaan takaisin. Tiedän, että edelleen ja toivottavasti aina tulemme viettämään aikaa kaikki yhdessä, mutta koko ajan vähenevissä määrin.

Samalla olen onnellinen ja huojentunut: Me selvisimme, pääsimme ensimmäisen aikakauden maaliin. Selvisimme vauvavuosista ja kotiäitiys vuosista. Työni tällä saralla on päässyt tietynlaiseen päätökseen ja voin alkaa miettimään yhä enemmän itseäni ja omia tarpeitani lasteni rinnalla. Katselin tyllihameessa hyppelehtivää neitiämme ja mietin, kuinka aika menee niin nopeasti. Vastahan hän syntyi ja nyt hän on jo noin iso tyttö. Koin onnea, että minun ei tarvitse enää laittaa kroppaani likoon ja uuvuttaa itseäni kokoaikaisella huolehtimisella. Katsoin ihaillen ja odottavaisin mielin, mitä kaikkea hänestä vielä kuoriutuu. Samassa vastaamme kävelee nainen, jolla oli aivan pieni vauva sylissä ja purskahdan itkuun.

Rankkoja, mutta onnellisia muistoja

Ruokaillessamme keskustelimme mieheni kanssa, mikä on ollut kaikista rankinta näissä vuosissa ja mikä kaikkein ihaninta. Onnen hetkiä on aivan valtavasti, eikä niitä ole kovinkaan helppo eritellä tai laittaa paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan itselle on jäänyt aika selkeitä rankimpia hetkiä mieleen. Suurin osa ovat liittyneet oman kehon aiheuttamiin haasteisiin ja jaksamiseen. 5 raskautta, synnytystä ja imetystä eivät ole olleet minun kulta-aikaani. Ne silti muistuttavat omasta kasvusta vahvemmaksi ihmiseksi ja kuinka asioista selviää. Kokonaisuudessaan, kun katson aikaa taaksepäin, koen, että elämämme on ollut hektistä ja rankkaa, mutta todella antoisaa ja onnellista.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, kuinka selviän arjen ikävistä hetkistä ilman pienen ihmisen pyyteetöntä rakkauden osoittamista, ihailevaa katsetta ja tunnetta, kuinka minä olen tärkeä ja tarpeellinen. Minulta puuttuu vauvan rauhoittava ja pysähdyttävä tuoksu ja lämpö sylistäni. Pienen ihmisen onni, energia ja huoleton ilo silmissä ovat ihailtavia ja tarttuvia. Hänen rohkeus ja usko onnistumisiin on aivan huikeaa ja rohkaisevaa. Se tunne, kun pienen pieni ihminen halaa sinua tai saat tuijottaa nukkuvaa lasta sylissäsi, ovat aivan korvaamattomia tunteita. Mikään muu ei voi saada oloa yhtä nopeasti muuttumaan, kun isoveljet käyttäytyvät huonosti ja haukkuvat äiti, jonka jälkeen pieni neiti tulee silmät säihkyen sanomaan sinulle: ”äiti, et sä oo tyhmä.” Onneksi talossamme on vielä melko pieniä vielä jonkin aikaa.

Nämä ovat olleet tärkeitä ilon ja onnen lähteitä minulle viimeiset 13 vuotta ja niihin on jäänyt hieman koukkuun. Samalla nämä suloiset pienet ihmiset ovat myös uuvuttaneet ja haastaneet. Ymmärrän tietenkin, että tilalle tulee muita hienoja hetkiä. Lapset jatkavat kasvamista ja ensimmäisten asioiden oppimista. Heidän elämänsisältö rikastuu ja taidot karttuvat. Samalla voin ihaillen katsoa isompaa lasta, kuinka hieno ihminen hänestä on tulossa. Hetki, kun iso miehen alku halaa äitiään ja sanoo, että olen hänelle edelleen tärkeä, ovat uusia upeita tunteita.

Aika on katoavaa

Tällaisina hetkinä, sitä tajuaa, kuinka katoavaa kaikki on. Elämä menee koko ajan eteenpäin ja meille jäävät vain muistot menneestä. Olen aina ollut ihminen, joka pyrkii ahkerasti eteenpäin, kohti uusia unelmia ja tavoitteita. Silti jossain määrin iso lapsimäärämme on selitys sille, että en haluaisi tämän ajanjakson loppuvan. Vaikka koen, että olen jo kaikkeni antanut, enkä enää jaksaisi tai kroppani ei enää kestäisi yhtään synnytystä, piilee takaraivossa kai ikuisesti pienen pieni vauvakuume. Se on kai jollain tapaa minuun liimattu.

Moni vanhempi ihminen on sanonut minulle, että ”elätte elämän parasta aikaa, nauttikaa siitä.” Jotenkin tuntuu surulliselta, että se aika olisi nyt ohi. Uskon tämän olevan totta, mutta osaltaan myös paras aika jatkuu vielä pitkään ja on vielä kaikkea ihanaa edessä. Koen jatkossa pääseväni nauttimaan lasteni seurasta vähemmän, mutta laadukkaammin. Pääsen vapaammin touhuamaan kaikkien lasten kanssa ja hieman tasavertaisemmin, kun ei ole aina sitä pienintä äidin helmassa. Pystyn osallistumaan urheilujuttuihin, koska en ole raskaana tai juuri synnyttänyt. Päiviämme ei enää rytmitä pienen päiväunet, vaan pystymme suunnittelemaan ohjelmaa hieman joustavammin. Uudessa ajanjaksossa on paljon vapauttavia ja ihania uusia asioita.

Lohdutan itseäni myös tulevilla lapsenlapsilla. Toivottavasti ja uskon niin, että tulee vielä se päivä, kun pääsen elämään tietyllä tapaa uudestaan näitä kaikkia ensihetkiä lasteni lasten kanssa. Tietenkin hieman eri lailla, mutta jokseenkin ajattelen, että vielä paremmin. Saan kaiken sen ihanan, ilman väsymystä ja vastuuta. Saan vielä pitää sylissäni vauvaa, joka on osaltaan minun jälkikasvuani. Saan katsoa, kuinka pieni lapsi oppii uusia asioita ja hypähtelee onnellisen huolettomasti kesäillassa. Toivon todella niin.

”Muista eilinen, unelmoi huomisesta, mutta elä tätä päivää”

Aami

3 Comments

  1. Hann

    Tähän tekstiin samaistun TODELLA vahvasti. Kolahti tosi syvälle, ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Meidän kuopus täyttää ensi kuussa 3 ja näitä samoja tuntemuksia oon käyny läpi omassa päässäni. olo on hirveän haikea ja surullinen, taas toisaalta odottava ja innoissaan tulevasta. Saan vihdoin jotain omaa 11 vuoden kotonaolon ja vauva-arjen jälkeen. Meillä toisinpäin, 4 tytärtä ja kuopus poika. Koko tämä aika on kuitenkin ollut parasta (vaikkakin raskasta) aikaa ikinä, itsekin saan kiittää miestäni että on ollut mahdollista olla tämä aika kotona lasten kanssa. Toivon sulle tsemppiä uuteen aikakauteen, itselleni samaa. Nämä tunteet on käytävä läpi mitä tämä aikakauden loppu tuo tullessaan.

    • tohinatalo

      Olemme kyllä etuoikeutettuja, kun olemme saaneet olla kotona lasten kanssa näinkin pitkään. Tsemppiä sinne ja kohti uusia ihania aikoja!

  2. Nina

    Puit kyllä niin hyvin taas mun tunteet sanoiksi. Meidän tyttö täytti myös juuri muutama viikko sitten 3 vuotta ja tämähän tarkoittaa itseni kohdalla myös kotiäitiydestä luopumista ja töihin paluuta. Ajatuskin tuntuu aivan kamalalta. Varsinaisesti en osaa edes sanoa mikä tuntuu kamalimmalta. Se, että joudun jättämään jälleen kerran taas yhden lapsen uuteen vieraaseen päiväkotiin vieraiden ihmisten keskelle ja kestämään oman sekä lapsen tuskan ja ikävän eron hetkellä. Vai se, että en todellakaan kaipaa itse töihin vaan haluaisin edelleen antaa aikani niille, jotka ovat minulle tärkeimpiä. Pelkään myös jotenkin menettäväni jotain tärkeää, kun en olekaan enää jatkuvasti paikalla itse näkemässä kaikkea. Ja tuntuu aivan hirveältä, että joku muu (toivon mukaan) lohduttaa itkuissa, kun lapsi tarvitsisi minua. Ikuinen vauvakuume kalvaa myös täälläkin, joka varmasti tekee tästä ajanlopusta vielä kamalampaa lapsilukumme ollessa täynnä. Toki tiedän myös, että tämä kaikki on vain tunnetta ja varmasti itselleni vaikeampaa kuin lapselle. Kahden isomman lapsen kohdalla tämä kaikki on mennyt jotenkin helpommin, mutta tämän kolmannen ja viimeisen kohdalla irti päästäminen tuntuu todella paljon vaikeammalta.
    Lohduttavaa kuulla, etten ole yksin tunteideni kanssa.
    Paljon tsemppiä ja voimia myös sinulle uuden ajanjakson alkuun!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *