Meidän perheen haasteita koulussa

Noniin, nyt luvassa meidän perheen haasteita koulussa. Edellisistä teksteistä on jo voinut lukea rivien välistä ja saada hieman käsitystä siitä, minkälaisien haasteiden kanssa meillä kamppaillaan. Olen ollut koululaisen äitinä 9 vuotta ja nyt lähti käyntiin 10. ja kolmas vuosi niin, että minulla on neljä koululaista. Kokemusta minulla on vain yhdestä koulusta, mutta sen vuoksi myös kaikkiin haasteisiin on tartuttu herkästi ja ratkaisumielessä.

Tässä tekstissä pohdin haasteita ja ristiriitoja, joita meille tulee kotiin. Pyrin kirjoittamaan yhteenvetona näistä vuosista liikaa yhdistämättä tiettyjä ongelmia tiettyihin lapsiini. Pohdin haasteita, joita itse koen yrittäessäni tukea lasteni koulunkäyntiä. Opettaa heitä toimimaan koulussa muita huomioiden ja kunnioittaen, mutta silti myös puolustaen itseään. Ole oma itsesi, mutta näissä raameissa?

Paljon huomaan myös ristiriitaa edellisiin teksteihini ja tämä vain korostaa sitä, kuinka äitinä on monesti aika pyörällä päästä, kuinka asiat kuuluisivat mennä, olisi hyvä mennä ja kuinka ne on mahdollista mennä siinä hetkessä, juuri sen lapsen kanssa ja niillä resursseilla, joita itsellä on. Huomaan myös, kuinka eri on katsella isompia kokonaisuuksia ja sitten keskittyä yhteen pieneen palaan kokonaisuuden sisällä.

Meidän lasten haasteita

Meidän lapset ovat ihan keskiverto hyviä kouluaineissa. Vaikka meiltä löytyy lukivaikeutta, haasteita keskittymisen kanssa ja asioiden muistamisen kanssa, niin yleisesti ottaen olen oikein tyytyväinen lastemme koulutuloksiin. Kielet ovat selkeästi haastavimpia, mutta niihin panostamalla vähän ekstraa on selvitty vielä ihan ok. Meidän lasten vahvuudet ovat selvästi enemmän liikunnassa, taideaineissa ja matematiikassa. Meillä ei ole koskaan vaadittu 10, vaan omien taitojen mukaan pyritty saavuttamaan melko parastaan. Kunhan yrittää ja tekee pääosin parhaansa, niin se riittää. Aina ei tarvitse edes sitä, vaan on tärkeää oppia myös kuuntelemaan omia rajojaan, jos jokin vaatii aivan liikaa. Tsempataan ja rohkaistaan, mutta ei vaadita paljoa.

Meidän lapsilla yleisesti ottaen Wilmaviestit liittyvät koulussa tapahtuneisiin sosiaalisiin tilanteisiin tai häiritsevään käytökseen tunnilla. Edellinen teksti avasikin jo sitä, kuinka meidän lapset kuuluvat niihin, joidenka luonne ei niin hyvin sovellu meidän koulujärjestelmään. Heidän koulunkäynti on paljolti rämpimistä läpi päivien yrittäen pienentää ja hiljentää itseään.

Levottomuutta ja epäreiluutta

Tiedän, että lapseni osaavat käyttäytyä todella kohteliaasti ja huomaavaisesti muita ihmisiä kohtaan, mutta he ovat myös edelleen lapsia. He ovat vahvoja persoonia, jotka kaipaavat paljon liikuntaa ja tekemistä. Tunneilla paikallaan ja hiljaa oleminen tekee osalle todella tiukkaa. He saattavat helposti turhautua ja tylsistyä, joka toisinaan aiheuttaa levottomuutta ja häiriköintiä kavereiden kanssa. Jos he kokevat vääryyttä itseään tai muita kohtaan, he sen myös sanovat. He kokevat myöskin herkästi epäreiluutta ja vääryyttä. Heiltä löytyy itsepäisyyttä ja jopa periksiantamattomuutta. Osan heistä ei todellakaan ole helppo myöntää olleensa väärässä tai antaa asian vain olla.

Meidän lapset elävät aika vahvasti tunteella, ja tunteet näkyvät myös muille. He ovat monesti tilanteissa mukana, mutta ottavat paljon syitä niskoilleen myös muiden puolesta. Myös rooli ja leimaantuminen ovat johtaneet vääriinkin syytöksiin.

Ymmärrän lapsiani todella hyvin. Olin itse ihan samanlainen ja koin jo silloin, ettei koulu ollut luotu ihan meidänkaltaisille. Hyvin usein olin liian kovaääninen, joka joutui tilanteisiin tuomariksi tai puolustamaan jotain toista ja sitten olikin sopassa syvällä mukana. Koin todella vahvaa huonommuutta lukivaikeuden takia, mutta myös sen takia, että olin aina liikaa. Liian äänekäs, liian vauhdikas, liian tunteikas, liian oikeudenmukainen, liian suojeleva ja mitä vielä. Liikaa. Isältään he ovat taas saanet vahvan viihdyttäjäroolin, joka ei aina sekään sovellu koulumaailmaan.

Ymmärrystä ja tukea

Koen äitinä monesti ristiriitaa, kuinka minun kuuluisi puuttua kotoa käsin koulussa tapahtuviin asioihin. Välillä koen, että minulla on aika vähän vaikutusvaltaa siihen, kuinka lapseni toimivat koulussa. Voin kyllä käydä keskusteluja ja opettaa, kuinka kuuluisi toimia. Haasteena on se, että jos en oikeasti ole paikalla ja nää niitä tilanteita, on minun vaikea puuttua niihin oikeasta suunnasta.

Lasten käytökseen vaikuttavat niin moni asia, kuten luokkakaverit, luokan dynamiikka, roolit, opettajat, oppiaineet ja koko kouluympäristö. Valitettavasti edelleen voi myös saada pysyvän leiman otsaansa jo varhaisessa vaiheessa, joka asettaa vahvoja ennakko-odotuksia, olettamuksia tai myös vaatimuksia. Itse äitinä voin todellisuudessa vaikuttaa vain siihen, mitä kotona juttelemme ja opetamme. Huolehtia, että lapsi menee kouluun hyvin nukkuneena, syöneenä ja läksynsä tehneenä. Totta kai me vanhemmat olemme aina vastuussa lastemme toiminnasta ja käytöksestä ja kodilla on iso merkitys, mutta välillä koen hieman avuttomuutta asian suhteen. Välillä tuntuu, että voin tarjota lapselle tai opettajalle vain ymmärrystä ja tukea.

Käsittelyä kotona

Kun koulusta tulee viestiä tai puhelua, että lapseni on tehnyt jotain väärin, voitteko keskustella asiasta vielä kotona. Istutan lapsen pöydän ääreen. Annan hänen kertoa ensin, mitä on tapahtunut. Sen jälkeen kerron, minkä tarinan itse olen saanut tietooni. Monesti tarinat ovat aika kaukana toisistaan, koska saman tilanteen kokeminen kahdelle ihmiselle on niin erilainen. Yhdessä pohdimme lapseni kanssa, jos tarinat eivät täsmää, niin miksi? Yhdessä myös pohdimme, kuinka ensi kerralla voisi toimia paremmin. Pyrin siihen, etten koskaan tuomitsisi tai lähde rankaisemaan, vaan siihen, että lapsi kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Pyrin aina lopuksi nostamaan lapsen hyviä puolia esiin ja sitä missä hän toimi hienosti.

Tuon aina keskusteluun toisen osapuolen näkökulman asiaan ja yritän saada oman lapseni ymmärtämään myös sitä puolta. Yhtä lailla kehotan lasta miettimään asioita opettajan näkökulmasta ja toimisiko lapsen oma ajatus oikeasti isommassa mittakaavassa? Miten hänen käytös vaikuttaa koko luokkaan ja opettajan työhön. Silti aikuisetkin voivat olla väärässä, jopa opettajat, hekin ovat ihmisiä.

Mittapuuhun asettaminen

Joudun silti monesti miettimään, että toiminko oikein tai teenkö asian eteen tarpeeksi? Pitäisikö minun antaa vielä jotain selkeästi ikäviä seurauksia kotona? En ole ainakaan vielä kokenut sitä tarpeelliseksi, vaan keskustelut kotona, koulun antama jälki-istunto tai keskustelu on minusta ollut riittävä. Olemme toistaiseksi olleet myös aika pienten asioiden äärellä. Asioihin puuttuminen auttavat kehittymään, mutta niiden tarkoitus ei silti ole muuta lapsen pohjimmaista luonnetta, vaan huonoa käytöstä.

Minusta on todella hyvä, että opettajilla on matala kynnys kertoa kotiin koulussa tapahtuneita mokia, mutta välillä on todella haastavaa miettiä mihin mittapuuhun asetan nämä haasteet. Tiedän, että tilanteiden vertaaminen muihin on tietyllä tavalla turhaa, mutta välillä joudun ”lohduttamaan” itseäni, että onneksi on vielä kyse aika pienistä asioista. Totta kai otan jokaisen viestin vakavasti, mutta kuinka vakavasti kaikki tarvitsee ottaa? Kumin heittäminen kaveria päin tai suunsoitto, kommentointi, vaeltelu kesken tunnin ovat kuitenkin aika maltillisia. Ei hyväksyttäviä, mutta kuitenkin melko inhimillisiä. Hauskat jutut muuttuvat lennosta hölmöiksi tai keventävä kommentti onkin jollekin loukkaava.

Ristiriitaa

Koen välillä vahvaakin ristiriitaa sen kanssa, mitä minun tulisi opettaa lapsilleni ja mitä aidosti ehkä haluaisin. Mikä on koulun hyväksi ja mikä lapseni hyväksi. Esimerkkinä voisin kertoa, kun isoveli on mennyt puuttumaan pikkuveljen johonkin kahakkaan irrottamalla hieman kovakouraisesti jonkun omasta veljestään. Siitä tulee viestiä kotiin, että isoveli ei saa mennä puuttumaan ja pienempiä sattuu, jos isompi käyttää vähän liikaa voimaa. Ymmärrän kyllä tämän, mutta miten voin kotona sanoa isoveljelle, että ensi kerralla, kun näet, että pikkuveljeäsi kohdellaan huonosti, niin älä mene puuttumaan, vaan mene kertomaan opettajalle. Näin karrikoidusti.

Entä jos pienemmät aukovat päätään oikein olan takaa ja haukkuvat rumilla sanoilla. Suu ei sulkeudu, vaikka kuinka sanoisi nätisti, ei auta poistua paikalta, vaan pieni rääväsuu seuraa perässä. Sitten isompi kerran ärähtää vähän kovemmin, niin pieni lähtee kantelemaan opettajalle. Tarina on hieman eri, joka opettajalle kantautuu. Tämän jälkeen tietenkin uskotaan lähes poikkeuksetta pienempää ja heikompaa. Ymmärrän, että lähtökohtana ”heikompi” tarvitsee sitä apua, mutta koska uskotaan ja ollaan tämän vahvemman puolella? Koska hän saa ymmärrystä siitä, mitä joutuu ehkä kestämään jatkuvasti, mutta sietää vain enemmän, eikä ole kantelija? Ymmärrän myös vanhemman lapsen vastuun, mutta hänkin on edelleen lapsi ja hänelläkin on sietorajansa.

Kantelu, hyvä vai huono?

Kantelu on minusta myös todella ristiriitainen asia opettaa. Sanotaan aina, että jos näette jotain ikävää, menkää kertomaan opettajalle tai jollekin aikuiselle. Näin yritän itsekin opettaa omilleni, mutta siihen lapseni vastaavat, että siinä ajassa, kun aikuinen tulee paikalle, kerkee sattua aika paljon. Kumpi siis on parempi, jättää toiset mukiloimaan ja mennä kertomaan aikuiselle vai mennä heti itse väliin ja pysäyttää tilanne, vaikka hieman voimakeinoin? Ymmärrän, että tällä toiminnalla pyritään välttämään jatkokahakat, mutta silti minusta nämä tilanteet eivät ole yhtään yksiselitteisiä.

Samalla me aikuiset tiedämme myös, mitä mieltä kantelijoista ollaan. Minkälaisen roolin ja maineen saat kaveriporukassa, jos juokset aina aikuisille. Valitettavasti et kovin hyvää. Ymmärrän täysin, että sitä roolia ei mielellään kukaan halua ottaa. Silti aikuisten silmissä helposti se, joka kertoo, saa etulyöntiaseman tarinan uskottavuuteen. Yritän kovasti toitottaa omilleni, että älkää puuttuko muiden asioihin ja keskittykää vain omaan käytökseen ja siihen, että ette itse joudu kahakoihin mukaan. Jo tämän kirjoittaminen tuntuu minusta hyvin itsekkäältä sanoa ja kovin mustavalkoiselta. Eikö meidän pitäisi nimenomaan opettaa lapsiamme ajattelemaan myös muita ja puolustamaan altavastaajaa? Riittääkö keinot tulevaisuudessa, joita saamme opettaa? Siitä ehkä myöhemmin vielä lisää.

Pohdinta jatkuu

Tässä muutamia esimerkkejä ja haasteita, joita meillä pyöritellään aika ahkeralla tahdilla. Paljon pieniä ja vakavampiakin asioita, joita meidän vanhempien tulisi pystyä opettamaan lapsillemme. Paljon kuitenkin asioita, joihin meillä on melko vähän vaikutusvaltaa. Peruskäytöstavat opitaan kotona ja vanhempien tulee tukea opettajia, jotta sopu ja työrauha säilyy. Silti itse olen sen verran äitileijona, että menen kyllä jokaiseen palaveriin lapseni puolella. Lapselle pitää vain tehdä samalla selväksi, että heidän käytös ei aina ole hyväksyttävää tai oikein, mutta vaikka he tekisivät mitä pahaa, he ansaitsevat aina meidän tuen, avun ja rakkauden.

Koen äitinä monesti olevani niin solmussa ajatusteni kanssa ja jopa oikean ja väärän. Tästä jatketaan parhaamme mukaan ja pohdinta jatkuu…

Aami