Lasten turvallisuus
Jouduin juhannuksena todistamaan ikävää tilannetta, jossa 2-vuotias meinasi oikeasti tukehtua. Hän oli viltillä syömässä eväitä aivan normaaliin tapaan. Onneksi ympärillä olevat ihmiset osasivat toimia nopeasti. Oma lapseni huomasi, kuinka serkku tuupertui velttona maahan ja tajusi huutaa heti apua. Lapsen isä reagoi salamana ja osasi toimia esimerkillisesti ja sai pelastettua lapsensa hengen. Tilannetta seurasi monta muuta lasta, osa shokissa ja osa kauhuissaan, kun pientä lasta lyötiin selkään, jotta ruuanpala saatiin ulos. Ambulanssi kutsuttiin paikalle tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Tilannetta seuranneille lapsille selitettiin tarkkaan mitä tapahtui ja kuinka vastaavissa tilanteissa tulee toimia. Onneksi kaikki on nyt hyvin ja toivon, että pahemmilta traumoiltakin säästyttiin.
Minulle iski ahdistus, kuinka olisin itse osannut toimia tilanteessa? Omasta ensiapukurssistani on yli 15 vuotta aikaa. Olisin ehkä saanut palan ulos, mutta olisinko toimillani aiheuttanut jotain muuta vauriota pienelle ihmiselle? Pitkään on pitänyt päivittää taitoja. Ensiapukurssi pitäisi ehdottomasti olla kaikille vanhemmille pakollinen neuvolan puolesta ja sitä tulisi päivittää tasaisin välein. Tänä kesänä on lasten turvallisuus tullut itselle jotenkin erityisesti pintaan. Uutiset lasten hukkumisista ja nyt tämä, sai miettimään näitä asioita toden teolla.
Kuinka pitää lapsi turvassa ilman, että kasvattaa pumpulissa? Kuinka voi tietää, mikä voi olla hengenvaarallinen tilanne ja mikä vain vahvistaa luonnetta ja luita? Lasten turvallisuus on varmasti meidän kaikkien vanhempien listan kärjessä. Tahdomme tehdä kaikkemme, että lapsemme pysyvät turvassa, mutta emme voi tuijottaa ja pitää kädestä kiinni koko heidän lapsuuttaan. Meidän on annettava lasten myös elää ja kokeilla omia rajojaan, emme voi koko ajan olla turvaamassa selustaa. Emmekä voi myöskään elää kokoaikaisessa pelossa.
Rajoja perheen luonteen mukaan
Meillä on tänä kesänä taas mietitty lasten rajoja. Rajat ja säännöt ovat monesti turvallisuuden vuoksi. Kotiintuloajasta on keskusteltu ja saako mennä kavereiden kanssa uimaan. Miltä kalliolta voi hypätä järveen ja kuka kuinkakin korkealta. Asioissa, joissa ei ole niin selkeää hengenvaaraa, olemme hieman rennompia, mutta entä kun syöminenkin voi olla vaarallista? Meillä ei sinällään pelätä tapaturmia tai edes sairaalakäyntejä. Emme pelkää pöpöjä tai tauteja. Elämme aika luottavaisin mielin uskoen lapsiin ja jossain määrin jopa hyvään onneen. Silti on myös asioita, joissa olemme todella tiukkoja, kuten turvavyö, pyöräilykypärä ja veden kanssa toimiminen.
Koen, että lapsen turvallisuus on tärkeä asia. On yleisiä säännöksiä, joita noudatetaan, kuten nyt koronan kanssa. Osittain jokainen perhe muodostaa oman tärkeysjärjestyksensä turvallisuus asioissa. Järjestykseen vaikuttavat paljon vanhempien omakohtaiset kokemukset ja lapsuudessa opitut tavat. Perheen elämäntyyli, ympäristössä olevat vaarat ja lasten temperamentit. Ei rauhalliselle lapselle tarvitse välttämättä edes sanoa, ettei talon katolle saa kiivetä, kun taas tekevälle seikkailijalle on syytä käydä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin vaarat. Maalla asuva lapsi pystyy kulkemaan hieman vapaammin, kun kaupungissa on parempi mennä käsi kädessä vanhemman kanssa.
Meillä vietetään aikaa tiiviisti lasten kanssa ja he ovat yleensä kaikessa mukana. Keittiössä, siivouksessa, pihatöissä ja remonteissa. Jokainen osallistuu omien voimien ja taitojen mukaan. Näin taidot karttuvat lähes huomaamatta ja myös vaaratilanteita opetellaan yhdessä. Lapsen oma arviointikyky kehittyy ja jossain kohtaa luotto lapseen on tarpeeksi vahva, jotta voi antaa hänen tehdä asioita ihan yksin.
Tohinatalossa touhutaan
Olen ollut hieman huono turvaamaan selustaa kolhuilta ja mustelmilta. Minusta lapsen täytyy saada touhuta ja pienet haaverit kuuluvat asiaan. Meidän perheessä tuskin on nähty päivääkään ilman mitään törmäystä tai varpaan potkaisua oven karmiin. Haavoja on teipattu paljon ja onhan se ensiapukin tutuksi tullut. Silti yllättävän vähällä olemme päässeet vakavampien tapaturmien osalta. Muutama murtuma ja aivotärähdys. Eilen olimme lasten kanssa hyppytorneilla ja kotimatkalla joku pojista totesi: ”Selvittiin ilman tapaturmia.” Niin, vain yksi nenä taisi murtua, mutta ei sellaisia lasketa. 😀
Tohinatalossa saa touhuta ja rakennella. Vasara, sahat ja puukkokin ovat valvotusti lasten käytössä. Onhan niillä välillä sormet kovilla ja vertakin valunut, mutta vanhimmat varsinkin ovat jo todella taitavia rakentajia. Työkaluja käyttämällä oppii ja löytyy varmuutta, jolloin isommilta haavereilta ehkä vältytään. Tulen kanssa on ollut sama. Aina on poltettu paljon kynttilöitä ja takkaa. Lapset ovat todella pienenä oppineet kunnioittamaan tulta ja halutessaan päässeet itse sytyttämään kynttilää ja takkatulta. Tietenkin aina valvotusti. Ne eivät myöskään houkuttele yksin kokeiluille, koska eivät ole kokonaan kiellettyjä.
Meillä lapset saavat tehdä temppuja trampoliinilla, jossa ei ole edes verkkoa. (Tästä saan aina moitteita instan puolella.) Toistaiseksi olemme välttyneet kokonaan trampoliinitapaturmilta. Meidän trampoliini on minun lapsuudenkodistani ja lähemmäs 20 vuotta vanha. Ollut pystyssä kaikki kesät ja talvet. Verkkoa siinä ei ole koskaan ollut. Koen, että näin lapset ovat oppineet hyvin trampoliinin rajat, eivätkä turvaudu verkkoon. Verkottomuus myöskin rajoittaa uusien temppujen kokeilua liian varhain. Alkuun olemme olleet vieressä itse ”verkkona” ja pitänyt tiukkoja sääntöjä; yksi pomppija kerrallaan. Lapset ovat oppineet omat taitonsa ja rajansa todella hyvin. Onhan sitä tyhmyyksiäkin keksitty, kuten autotallin katolta hyppiminen trampalle. Se toki kiellettiin heti heidän kiinni jäätyä.
Meillä vauhti on kovaa ja pojat keksivät milloin mitäkin ”hyviä” kokeiluja. Aina ei järki pysy mukana ja ihmettelenkin, että minkä ikäisen idea tämäkin taas oli, kunnes totean, että he ovat poikia, ikuisesti poikia.
Myös tiukkoja rajoja
On meillä myös asioita, joissa olen todella tiukka. Turvavyö autossa ja kypärä päässä pyöräillessä. Auto ei liiku, ennen kuin kaikilla on vyöt kiinni, eikä pyörällä saa mennä mihinkään ilman kypärää. Autojen läheisyydessä pienet pitävät aina aikuista kädestä kiinni. Tiedän, että kypärän kanssa pääsen vielä käymään tiukkoja keskusteluja, mutta onneksi olemme mieheni kanssa tästä samaa mieltä, että myöskään teininä ei tarvitse ajaa ilman kypärää. Kamala sanoa, mutta minun helpotuksekseni lasteni ihailema (vahva, kaikkitietävä ja kuolematon) eno oli muutama vuosi sitten pahassa pyöräonnettomuudessa, jossa henki säilyi vain ja ainoastaan kypärän ansiosta. Se avasi silmät pojillemme, että vaikka olisi kuinka taitava ja hyvä pyöräilijä, ei tarkoita, että olisi onnettomuuksilta turvassa.
Veden kanssa olemme erityisen tarkkoja. Veneilyä emme ole koskaan päässeet harrastelemaan, mutta silloin kun veneeseen mennään, on se iso tai pieni, on kaikilla liivit päällä. Soutuveneeseen ei pääse ilman liiviä, vaikka kuinka olisi pieni lampi ja hyvät uimataidot. Tästäkin on todella lähellä hyvin varoittava tarina, kuinka tarvitsee vain olla väärät palaset kohdallaan ja kaikki voi mennä niin pieleen ja sitten onkin henki vaarassa. Veden kanssa ei kannata pelleillä.
Uimaan ei mennä koskaan yksin ja meillä alle 12-vuotias ei saa mennä uimaan ilman aikuisen valvontaa. Tiukkaa teki antaa lupa ensimmäistä kertaa esikoiselle tänä kesänä lähteä kavereiden kanssa uimaan. Pojat kun keksivät aina kaikenmoista. Pallohippa vedessä voi viedä vahingossa jo valmiiksi väsyneen uimarin liian kauas. Hyppiminen veteen on ihan parasta, mutta laiturit ovat märkiä ja liukastuminen tai toisen päälle hyppääminen monesti hyvin mahdollista. Porukassa myös tyhmyys tiivistyy ja nuoret kundit pitävät itseään aivan voittamattomina.Korkeuksista hypitään aina vain aikuisen kanssa.
Olemme käynyt kaikkien lasten kanssa vauvauinnissa ja koen, että siitä on ollut iso apu lasten taidoissa, mutta ennen kaikkea minun luotossa lapsiin veden kanssa. Vauvauinnin myötä lapset ovat tottuneet veteen ja osaavat sukeltaa. Uimataidotkin ovat karttuneet melko varhain. On ollut tilanteita, joissa taapero on mulahtanut veteen tahtomattaan, mutta ei ole pelästynyt ja hörpännyt vettä keuhkoihin. Pienten kanssa saa olla todella tarkkana rannalla. Meillä kun on aina ollut monta päätä vahdittavana, menee rantapäivät aika lailla vain tuijottaessa ja laskiessa lasten päitä. Ei siellä paljon kirjaa ole päässyt lukemaan.
Uimataitoisilla meillä on myös selkeät rajat, kuinka syvälle saa mennä. Tällä hetkellä poikien on vaikein noudattaa sääntöä: vedessä ei saa koskea toiseen. En ymmärrä miksi vedessäkin pitää painia. Minusta se on pelottavaa, mutta kai minun on alettava joustamaan isompien kanssa siitä säännöstä ja antaa poikien itse tunnistaa haluaako olla leikissä mukana, vai jättäytyykö pois. Seurata vain tarkasti, ettei mitään satu.
Lapsi yksin
Koska olen kotiäiti, on harvoin tilanteita, joissa lasten tarvitsisi olla yksin kotona. Kouluikäisenä olemme tarkoituksella harjoitelleet yksin olemista, esimerkiksi kauppareissun ajan. Eipä kukaan isommistakaan pojista ole montaa tuntia ollut yksin kotona. Yleensä kuljemme aina koko porukalla. Tänä kesänä meidän esikoinen (13v) sai jäädä kotiin koiravahdiksi yön yli yksin kahden kaverin kanssa. Tunnemme kaverit hyvin ja luotto oli poikiin korkealla. Kaikki meni todella hyvin ja olin iloinen, että uskalsin antaa mahdollisuuden olla luottamuksen arvoisia.
Kun vaaroista on keskusteltu ja lapsella on terve oma järki asioiden suhteen, ei ole toistaiseksi vielä tarvinnut pelätä ihan älyttömiä ylilyöntejä. Ainut, mikä on toistaiseksi rajoittanut poikien yksin jättämistä, on heidän keskenäiset tappelut. Voin jättää ketkä vain kaksi poikaa kahdestaan kotiin, mutta kolmas, saatikka neljäs aiheuttaa jo kärhämää ja puhelin alkaa laulaa kaupassa. Useampi poika keksii helpommin typeriä kokeiluja ja vanhemmat alkaa höykyttää nuorempiaan.
Koulun jälkeen pojat pyörivät kavereilla tai koulun huudeilla melko vapaasti. Silti aina pitää kysyä lupa ja kertoa missä on. Ehdoton sääntö on, että vanhempien on koko ajan tiedettävä tarkka sijainti, missä he pyörivät. Yleensä kotiin on myös tultava ajoissa, ettei kerkeä liian kauan pyöriä tyhjänpanttina. Silloin tulee kavereidenkin kesken keksittyä ne hölmöt jutut. Kotiintuloajat ovat melko päiväkohtaisia, mutta arkena yleinen sääntö on kaikille viimeistään 7.
Luotto
Huomasin aika pian esikoisen synnyttyä, kuinka suuri huoli ja pelko tuli lapsen mukana. Tajusin myös, että tälle tunteelle en voi antaa liikaa valtaa. En voi elää pelossa odottaen ja varautuen pahimpaan. Jostain on kaivettava luotto lapseen ja luotto elämään. Pelko myös tarttuu lapseen, jolloin hänen itsevarmuus ei vahvistu ja lapsen elämää tulee aina varjostamaan vahva pelko ja epäluottamus kaikkeen. Tietenkin se pelko ja huoli ovat aina sisällä, eikä liiankaan huolettomaksi voi ryhtyä, mutta emme voi suojata lapsia jokaiselta kolhulta ja murheelta. Voimme vain opettaa parhaamme mukaan heitä varomaan vaaroja, tunnistamaan omat taitonsa ja rajansa. Voimme vain toivoa, että se riittää. Kaikkea emme voi hallinnoida, vaikka kuinka yrittäisimme. Jossain kohtaa meidän on vain luotettava, ettei mitään peruuttamatonta tapahtuisi.