Välillä ahdistun sanasta äiti

Olen kertonut, kuinka olen koko elämäni pyhittänyt äitiydelle. Pikkutytöstä asti elämäni tärkein tavoite on ollut tulla äidiksi. Nyt 13 vuotta kotiäitinä olleena, olen edelleen sitä mieltä, että tämä on elämäni tärkein tehtävä ja työ. En sano, että ainut, mutta tärkein. Rakastan yli kaiken olla äiti. Silti välillä ahdistun sanasta äiti.

Onko oikeasti olemassa äitejä, jotka aina vaan jaksaa ja jaksaa? Hymy huulilla rakastaen ja ymmärtäen? Itselläni on hetkiä, kun kaikki kaatuu päälle. En löydä mistään mitään energiaa tai tsemppiä. On myös päiviä, kun olen niin väsynyt, sekä fyysisesti, että henkisesti, etten vain jaksa yhtään mitään. On päiviä, kun tuntuu, että minua revitään kuuteen eri suuntaan samaan aikaan ja kahden sekunnin välein kuulen sanan ”äiti”. Näinhän tämä on lähes päivittäin, mutta välillä se tuntuu täysin mahdottomalta.

Oletko koskaan katunut äitiyttä?

Esikoiseni kysyi yksi päivä minulta: ” Äiti, onko sulla ollut koskaan hetkeä, kun et olisi halunnut olla äiti?” Vastasin hänelle automaattisesti: ”EI IKINÄ!” Olen aina halunnut olla äiti ja tulen aina haluamaan. Olen iloinen, että tulin äidiksi nuorena ja vielä niin monelle lapselle. Jäin silti miettimään kysymystä laajemmin. Onko hetkiä, jolloin haluaisin vaihtaa paikkaa, jonkun kanssa? Onko hetkiä, kun haluaisin ottaa taukoa äitiydestä?

Kun lapsia on paljon, sana äiti kulutetaan välillä puhki. Toisinaan on hetkiä, kun jopa perheen isä hermostuu, että antakaa sen äidin nyt olla edes hetki rauhassa! Mutta kun äidille on niin paljon asiaa. Äiti tietää missä kaikki tavarat on, äiti tietää mitä kello on, äiti tietää mihin mennään ja mitä tehdään, äiti auttaa läksyissä, äiti selvittää riidat… Äiti vain yksinkertaisesti tietää ja osaa kaiken lasten silmissä. Tietenkin olen tottunut tähän kaikkivoimaiseen tehtävään, mutta toisinaan tuskastun ihan vaan kuullessani sanan äiti, taas joku haluaa minusta jotakin!

Jos olisi mahdollista, haluaisin henkisen tauon. Haluaisin taukoa vastuusta. Haluaisin ottaa omaa aikaa ilman, että miettisin lapsiani, kuinka he pärjäävät. Luulen, että tämä ei ole minulle edes mahdollista. Tulen aina olemaan viimeisessä vastuussa, tulen aina olemaan huolissani lapsistani. Jos voisin pysäyttää ajan ja hypätä johonkin toiseen todellisuuteen hetkeksi. Voisin palata samaan hetkeen takaisin voimaantuneena.

Toki ajan myötä ja lasten kasvaessa pystyy hieman paremmin irtaantumaan kotiaisoista. Silti se on minulle aina vaikeaa ja tulee varmasti myös aina olemaan. Pitäisi kai harjoitella huomattavasti enemmän, tai sitten vain luopua koko ajatuksesta. En tule koskaan irtaantumaan äidin roolista kokonaan, se vain ei ole minulle luontevaa.

Haluaisitko vaihtaa paikkaa jonkun kanssa?

Ihailen monesti äitejä, jotka ovat seesteisiä ja rauhallisia. Itse olen temperamenttinen ja välillä hyvin äkkipikainen. Haluaisin osata olla rauhallisempi. Haluaisin myös osata jättää omat tunteet syrjään lapsen tunnepuuskan ajaksi. Mutta kun olen väsynyt ja kiukkuinen jo valmiiksi, on se välillä todella vaikeaa. En myöskään ole saanut harjoitella asiaa tarpeeksi rauhassa. Lapsia on niin monta ja seuraava tilanne odottaa jo selvittelyä, ennen kuin edellinen on saatu päätökseen. Yleensä täytyy siis toimia nopeasti liikoja pohtimatta.

Kaikesta kuormituksesta huolimatta, en osaisi kuvitella elämääni enää ilman lapsia. He ovat niin iso osa minua. Tuntuisi todella omituiselta, jos emme olisi koskaan saaneet lapsia, tai alkaisimme tehdä niitä vasta nyt. En siis mielellään vaihtaisi paikkaa kenenkään kanssa, ainakaan kokonaan. Voisin hetken kokeilla jotakin muuta, ihan mielenkiinnosta.

Välillä kadehdin äitejä, jotka ovat alusta asti osanneet ja tahtoneet ottaa etäisyyttä lapsiin ja ihan kunnon irtiottoja äitiydestä. Tiedän paljon äitejä, jotka nauttivat etelänmatkasta naisporukalla ilman lapsia. Itse en voisi kuuna päivänä kuvitella tekeväni niin. Minulle se tuntuisi todella ahdistavalta ajatukselta. En pystyisi tai haluaisi olla erossa lapsistani niin pitkään. En sano, että olisin näin jotenkin parempi äiti, ehkä jopa toisin päin. Tämä ei vain luonnistu minulta. Olen muutenkin todella takertuvaa sorttia läheisieni suhteen. En haluasi jättää miestäni kotiin yhtään sen enempää, kuin lapsianikaan.

Korona vie monen äidin viimeiset voimat

Entä nyt, kun korona rajoittaa tekoja ja menoja valtavasti? Harva saa viettää normaalia arkea kaikkine harrastuksineen ja lomamatkoineen. Monella äidillä on haasteita, kun ei jaksa olla kotona ja kaipaa näitä irtiottoja valtavasti. Itselle tämä asia ei ole tuottanut ihan niin paljoa tuskaa. Emme muutenkaan matkusta, joten emme ole jääneet nyt mistään paitsi.

Minulle irtiottoa arjesta parhaimmillaan on minitreffimatkat hotelliin, ystävien kanssa höpöttely ja juhlat. Treffejä olemme onneksi pystyneet toteuttamaan, mutta ystävien tapaamiset ovat vähentyneet ja juhlia emme ole juuri pitäneet. Niistä on jäänyt iso lovi vuoteemme. Niistä sain virtaa ja vaihtelua arkeen. Nyt alkaa selvästi arki tympiä hieman enemmän ja seinät kaatua päälle. Samalla tietenkin äitinä olo alkaa hieman puuduttaa, kun ei sille saa vaihtelua ja tasapainotusta tarpeeksi.

Vuoden vaihtuminen ei helpottanut asiaa. Jotenkin se uuden alun into tyssähti heti alkuunsa, kun huomasi, ettei mikään olekaan maailmalla yhtään sen paremmin. Helpotusta ei tunnu näkyvän, mikä on todella ahdistavaa. Olen syksystä asti panikoinut mahdollista kotiopetus käskyä. En tahdo olla enää uudestaan opettaja! En missään nimessä jaksaisi olla uudestaan rehtori, apuope, äikänmaikka, matikanmaikka, kuviksenmaikka, liikanmaikka, kässäope… Ja siihen päälle vielä äiti! Entä jos ei vaan enää jaksa? Saako luovuttaa?

Alkaa usko tulevasta horjua jo monella tavalla. Onnekis on tulossa kevät ja kesää kohti mennään.

Kahden vanhemman koti

Onneksi meitä on kaksi. Saamme toisistamme niin paljon tukea ja viihdykettä. Vaikka olen päivät monesti yksin, pystyy illalla helposti järkkäämään treffit kotona. Vaikka kodin pyörittäminen on enempi minun hommani, saan silti omaa aikaa esimerkiksi lenkkeilyyn tai kirjoitteluun aina kun vain isi kerkeää kotiin aikaisemmin. Myös isi handlaa helposti koko katraan yksikseen.

Olen silti huono ottamaan sitä omaa aikaa vastaan. Tiedän, kuinka rankkaa on olla yksin koko poppoon kanssa. Tiedän myös kuinka kuormittava työ miehelläni on, enkä mielellään jätä häntä yksin. Ainakaan pitkäksi aikaa. Olemme siis hyvin paljon yhdessä koko porukka.

Olen paljon miettinyt perheitä, jossa on vain yksi vanhempi. Kuinka ihmeessä he voivat selvitä tästä korona ajasta selväjärkisinä? Omakin pää alkaa temppuilla, vaikka meitä on kaksi. Toivon vain niin kovasti, että korona ei johtaisi valtaviin mielenterveysongelmiin ja lastensuojelun kuormitukseen. Näinhän tässä on tainnut jo paljolti käydä, mutta toivottavasti kohta pääsisimme käsiksi normaaliin elämään, ennen kuin on liian myöhäistä monelle lapselle, parisuhteelle ja perheelle.

Ihan normaalia välillä vähän ahdistua?

Vaikka on hetkiä, kun haluaisin vain pois, enkä jaksaisi vastata yhteenkään kysymykseen, ei se tarkoita sitä, että lähtisin lätkimään ja jättäisin perheeni. Se ei myöskään tarkoita sitä, että pääni sekoaisi. Yleisesti ottaen rakastan yli kaiken olla äiti. Pidän siitä, että minulla on monta lasta ja minua tarvitaan. Olen hyvä organisoimaan päivät ja viikot. Pidän narut käsissäni oikein mielelläni. Nautin lasten kanssa touhuamisesta. Heidän mukana olo arjen askareissa on minulle hyvin luonnollista. Silti pidän sitä ihan normaalina, että välillä saa myös vähän ahdistaa sana äiti.

Tsemppiä kaikille arkeen ja muistakaa, että on ihan ok haluta taukoa välillä äitiydestäkin.

Aami