Synnytyksen jälkeinen masennus

Törmäsin viikonloppuna ystävääni, joka oli aivan viimeisillään raskaana odottaen toista lastaan. Vaihdoimme kuulumisia ja ajauduimme juttelemaan odotuksista ja fiiliksistä tulevaa synnytystä kohtaan. Puhuimme, kuinka täytyy unohtaa tuska ja keskittää ajatukset vain lapsen kohtaamiseen. Siihen taianomaiseen hetkeen, kun saa tämän pienen kauan odottamansa pienokaisen syliinsä. Mutta entä jos niin ei käykään? Entä jos asiat ei menekään niin kuin oli odottanut? Entä jos sitä onnen tunnetta ei tulekaan, niin kuin kaikki puhuvat ja leffoissa näytetään. Entä jos siitä alkaakin synnytyksen jälkeinen masennus?

Ystäväni silmissä alkoi kyyneleet valua ja hän varovasti sanoi pelkäävänsä, että kaikki ei mene hyvin. Hän pelkäsi, että esikoisen epäonnistunut synnytyskokemus ja pitkä masennus sen perään toistuisi. Olin hyvin vähän avannut hänelle omia kokemuksiani aiheesta ja tulimme yhdessä siihen tulokseen, että tästä asiasta puhutaan aivan liian vähän. Huomasin tänään lukiessani kirjaa varten keräämiäni taustakyselyitä, että tämän asia toistui monessa vastauksessa. Moni on jäänyt yksin masennuksen kanssa. Ensisynnyttäjien tunteita varjellaan ja ikävistä asioista puhutaan hyvin vähän. Toisaalta ihan hyväkin, koska pelko ja liiallinen informaatiotulva ovat varmasti pahimpia häiriötekijöitä synnytyksessä. Mutta ilman tietoa toisten tunteista ja rehellisistä kokemuksista, oma ajatusmaailma voi upota ajatukseen ”miksi tunnen näin, vaikka kukaan muu ei?”

Minun ensimmäinen synnytys

Tulin raskaaksi jo 19-vuotiaana ja ensimmäinen lapseni syntyi, kun olin 20. Olin koko nuoren ikäni halunnut vain äidiksi ja koin olevani täysin valmis. Koin, että elämäni suurin haave toteutuisi. Odotukset ja luotto oli korkealla. Ajattelin, että minussa oli aukko, jonka vain lapsi voisi täyttää.

Raskaus oli melko rankka, eikä laisinkaan sitä onnea ja hehkua. Pelkkää oksentelua ja kolotusta. Kipua ja ahdistusta. Vatsani kasvoi luonnottoman isoksi. Synnytys ei käynnistynyt itsestään, vaan meni yli kaksi viikkoa pitkäksi ja lapsi täytyi savustaa ulos. Synnytys itsessään kesti pari päivää ja kaikki tuntui menevän vain niin pieleen, mikään ei toiminut niin, kuin piti.

Kun tämä paljon odotettu hetki oman lapsen kanssa vihdoin koitti, odotin sitä kaikkien paljon puhumaa tunnetta, rakkautta ensi silmäyksellä. Tunnetta, kuinka koko muu maailma katoaa ympäriltä ja menettää merkityksensä, kun saa oman vauvan syliinsä. Kaikki kipu katoaa. Ja niin kaikki katosi ympäriltäni, menetin tajuntani ja olin pari tuntia aivan jossain muussa maailmassa. Olin menettänyt niin paljon verta. Kun virkosin ja sain vihdoin pitkään pusertamani lapseni syliin, olin onnellinen ja kiitollinen, mutta niin suurissa kivuissa ja lääkepöhnässä, että en edes tajunnut mitä oli tapahtunut.

Olin todella pettynyt kehooni, joka oli tähän mennessä suoriutunut todella surkeasti tästä luonnollisesta tehtävästä. Viimeinen piste iin päälle, oli kun kätilö sanoi: ”Näinköhän noilla nänneillä edes imetys onnistuu.” Jep, tsemppiä kerrakseen.

Synnytyksen jälkeen

Sairaala-aika meni kivuliaassa kuplassa. Imettäminen ei onnistunut, (että sinällään kätilö oli kyllä oikeassa.) En pystynyt nousemaan sängystä lainkaan valtavien tikkimäärien vuoksi. Mieheni hoiti vauvan ja minut. Olin odottanut tätä kaikkea niin kauan ja nyt kroppani romuttui täysin. Pääsin vaihtamaan vauvan vaippaa ensimmäisen kerran, kun hän oli kahden viikon ikäinen, koska en pysynyt pystyssä pestäkseni hänen peppua. Istumaan pääsin vasta kuuden viikon jälkeen. Tämän kaiken makaamisen kostoksi, sain vielä todella kipeät virtsatiekivet n. kk päästä synnytyksestä, jolloin jouduin taas sairaalaan ja eroon vauvastani. Tässä kohtaa olin jo niin syvällä, että en uskonut enää nousevani. Koin itseni todella epäonnistuneeksi ja huonoksi äidiksi.

Mieheni palasi töihin, enkä pärjännyt kovin hyvin yksin vauvani kanssa. Kivut olivat edelleen melko kovat. Se lisäsi tietenkin huonoa oloa ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Vauva oli myöskin melko vaativa. Hänellä oli koliikkia ja paha refluksi, josta silloin ei vielä kerrottu mitään. Hän siis vaati hyssytystä ja heiluttelua ympäri vuorokauden. Peppusi kun laskit pöydän nurkalle vain toiselle kankulle, alkoi kova itku. Väsymys alkoi olla aivan omilla leveleillä.

Oli hetkiä, kun olin todella epätoivoinen. Oli hetkiä, kun en saanut lasta hiljenemään ja olo oli niin musertunut, että teki mieli heittää vauva ikkunasta ulos. Epätoivo, masennus, riittämättömyyden tunne ja mitä vielä… Yksinäinen äiti vailla vertaistukea rikkinäisen kroppansa kanssa. Siinä ei ollut enää mitään tekemistä järkiajattelun kanssa tai rauhan ja onnen.

Nousu jaloilleen

Olin tietenkin aina ajatellut, että vanhemmuus ja arki pienen vauvan kanssa olisi rankkaa ja väsymys tulisi olemaan todella kovaa. Olin valmis hyssyttelemään ja olemaan kiinni vauvassa 24/7. En ollutkaan suoranaisesti pettynyt siihen, mitä se nyt oli. Olin pettynyt kroppaani ja kipuihin, jotka olivat niin suuret, että ne upottivat minut suohon, jossa ei järkiajattelu ja vauvaihailu auttanut.

Pikkuhiljaa saimme elämän kohdilleen ja aloin tunnistaa onnen tunteita, helpotusta ja iloa. Jaksoin ottaa enemmän vieraita vastaan ja liikkuakin jonnekin. Imetyskivut ja hankaluudet helpottuivat 3kk paikkeilla, joka antoi taas lisää mahdollisuuksia liikkua.

Tuoreelle äidille nämä tunteet ja tämä aika voi koitua todella isoksi ja pitkäaikaiseksi traumaksi. Kaikilla ei ole tukiverkkoa, jonka avulla tällaisesta nousta. Minulla onneksi oli mieheni, äitini ja ystäväni. Vertaistukea olisin kyllä kaivannut enemmän. Minun ystävillä ei tietenkään ollut vielä lapsia tai kokemusta, koska olimme niin nuoria. En oikein tuntenut toisia äitejä.

Avointa keskustelua

Uskon, että vertaistuen lisäksi minua olisi auttanut, jos näistä asioista olisi edes vähän puhuttu, vaikka neuvolassa. Synnytyksen jälkeinen masennus oli kyllä tiedossa, mutta ajattelin sen olevan todella mahdotonta minulle. Minähän halusin äidiksi niin kovasti. En halunnut missään nimessä myöntää voivani huonosti, koska pettymys ja itsekritiikki oli niin jyräävää. Olin kaikille aina vain hokenut, että tahdon olla äiti, enkä mitään muuta. Enhän nyt voinut myöntää, että olen aivan surkea ja epätoivoinen.

Pettymys kroppaa kohtaan voi olla valtava ja riittämättömyyden tunne todella musertava. Kun asiat ei menekään niin, kuin pitäisi. Synnytyksissä tapahtuu paljon asioita, joihin äidit eivät ole valmistautuneet. Varmasti osittain myös hyvä niin. Koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Ensisynnyttäjät panostavat paljon synnytyssuunnitelmaan ja mielikuviin, kuinka asia hoituu. Minusta pitäisi panostaa enemmän synnytyksen jälkeen käsittelemään kokemusta ja mitä tunteita se on saanut aikaan. Minun neuvoni on aina ollut ensisynnyttäjille: ”Älä suunnittele liikoja. Mene avoimin mielin, kuuntele kehoasi parhaasi mukaan juuri sillä hetkellä. Luota itseesi ja ammattiapuun.”

Toisille vauva-arki voi olla yllättävän uuvuttavaa, intensiivistä ja yksinäistä. Vaikka kuinka rakastaa ja tahtoo olla äiti, voi tuntea olonsa ahdistuneeksi ja loukussa vauvan kanssa. Voi kokea pettymystä ja epäonnistumista monista asioista. Muutenkaan ei ehkä kannata tehdä liian vaativia ja tarkkoja suunnitelmia, nukkumisten, imettämisten, kestovaippailujen ym. kanssa. Voimat eivät yksinkertaisesti aina riitä niitä noudattamaan ja se on ihan ok.

Koen, että näistä tunteista olisi hyvä puhua hieman enemmän. Ensisynnyttäjien olisi hyvä tietää, että riittämättömyyden tunne, epätoivo, tuska ja hetkelliset kauheat ajatukset voivat kuulua tähän kokonaisuuteen, valitettavasti. Niitä kokee varmasti jokainen äiti jossain määrin ja jossain vaiheessa vanhemmuutta. Niistä myös pääsee yli ja ne ovat osa kasvun matkaa. On tietenkin myös riskinsä, että liika tieto lisää tuskaa ja pelkoa. Sekoittaa päätä, kun on ristiriitaista tietoa tarjolla. Tässäkin toiselle sopii toinen tapa ja toiselle toinen.

Isän rooli

Mieheni joutui tietenkin myös erityisen koville tässä kokonaisuudessa. Minä olin se vahva, joka tietää ja osaa toimia vauvan kanssa ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan, vaan hänen piti olla. Hänen piti kaiken tämän keskellä vähäisillä unilla käydä vielä töissäkin. Jälkikäteen olemme kuitenkin oppineet näkemään myös hyviä puolia tässä kaikessa. Mieheni oli pakko ottaa vastuuta ja oppia vauvanhoitohommat. En tiedä olisinko voimissani osannut antaa hänelle tarpeeksi tilaa. Hänen ja poikamme suhde on aivan omaa laatuaan, ehkä juuri tämän alun vuoksi. Tämän vuoksi olemme myös tasavertaisempia vanhempia. Meillä molemmat ovat hoitaneet vauvan tarpeita. Monesti isin syli on ollut se rauhoittavampi, koska se ei tuoksu maidolle.

Miehille annan neuvon synnytykseen: ”Kuuntele puolisoasi ja ole läsnä!” Vauva-aikaan: ”Ole parhaasi mukaan mukana ja apuna. Yritä ymmärtää naisen hormoonimyrskyjä olemalla se vuori, joka ei huoju myrskyn mukana vaan auttaa laantumaan. Luota itseesi, kyllä sinä osaat!”

Uudelleen ja uudelleen

Tämän hurjan ensikokemuksen jälkeen tiesin, että joudun tähän vielä uudelleen, koska haluamme lisää lapsia. Nyt osasin kuitenkin varautua pettymyksiin. Osasin valmistautua sietämään ja kestämään ja olemaan armollisempi itselleni. Kerta selvisin ensimmäisestä, tulen varmasti selviämään seuraavistakin.

Kesti vuosia ja muutama lapsi lisää, että näin ja myönsin, kuinka syvällä olin ensimmäisellä kerralla. Muidenkin lasten jälkeen on ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta ei niin pahaa, kuin ensimmäisellä kerralla. Kun on useampi lapsi, ei vain ole mahdollisuutta upota niin syvälle omien tunteiden kanssa. Tunteet eivät myöskään enää tule niin yllättäen ja luottaa niiden menevän ohi jossain vaiheessa. Minulle jokainen synnytys on luonut jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta ja huonommuutta. Viimeisessä synnytyksessä sain raskausmyrkytyksen ja lasta käynnistettiin monta päivää. Synnytyssalin ovella sain valtavan paniikkikohtauksen, ei enää, en voi mennä enää synnyttämään. Haluan kotiin!

Minun tarinani ovat vain minun tarinoita. On paljon suurempiakin selviytymistarinoita. On myös paljon niitä kauniita synnytystarinoita ja helppoja vauva-aikoja. Vastoinkäymiset eivät automaattisesti tarkoita, että niiden jälkeen kaikille tulisi masennus. Ei tietenkään. Masennus voi myös tulla täydellisen ja ihanteellisen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Naisen hormoonit ovat aina yhtä yllättävät!

Apua muille

Toivon, että tunteista voisi puhua enemmän ilman, että kokisi syyllisyyttä tai ”huono äiti” -oloa. Uskon, että meistä jokainen on välillä huono äiti ja välillä maailman paras. Se kuuluu äitiyteen. Meidän tulisi jakaa kokemuksiamme mahdollisimman lempeällä tavalla, ei kauhutarinoilla. Myöskään tämän päivän somella ei aina ole positiivinen vaikutus, vaan voi lisätä tuskaa. Jos toiset vasta synnyttäneet äidit näyttävät hyvältä ja tekevät onnellisia vaunulenkkejä heti synnäriltä päästyään. Ihana heille.

Toivoisin vain, että puhumalla voisimme hieman lieventää sitä itsensä soimaamista ja pahaa oloa, joka tulee siitä muihin vertaamisesta. Mahdollisesti jopa virheellisten tietojen perusteella. ”Olen huono, koska koen näitä tunteita. Eivätkä muut ajattele näin.” Vastaus jokaiselle tuoreelle äidille: ”Ihan varmasti joku muukin äiti on joskus ajatellut ihan samoin.”

Vaikka olen edelleen tietyllä tavalla pettynyt kroppaani, olen silti kiitollinen itselleni, että selvisin viidestä synnytyksestä. Olen kiitollinen, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta jaksoin ja rohkenin siihen aina uudelleen. Nyt olen myös onnellinen, että minun ei enää tarvitse sitä kokea. Silti olen sitä mieltä, että jokainen synnytys on ollut minulle tärkeä kokemus ja vahvistanut minua hurjasti. Kroppaani ei ole luotu olemaan raskaana, synnyttämään tai imettämään, mutta silti se selvisi niistä. Minulla on viisi aivan ihanaa tervettä lasta ja koen, että minut on luotu äidiksi.

Tsemppiä kaikille tuoreille äideille ja odottajille. Raskaus ja synnytys ovat upeita kokemuksia, vaikka olisivatkin myös kipeitä ja tuskallisia. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole heikkoutta, vaan toisilla osa matkaa.
Muistakaa puhua ja luottakaa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Aami