Pysäyttävät tapaturmat
Meidän perheessä on viisi rohkeaa, meneväistä ja liikunnallista lasta, joille sattuu ja tapahtuu paljon. Tohinatalossa ei ole päivää ilman mustelmaa tai pieniä naarmuja. Ja eipä me vanhemmatkaan tuosta kovasti poiketa. Pienet ja välillä isommatkin urheiluvammat tuntuvat olevan meidän isin arkipäivää. Omassa historiassa yksi isompi tapaturma häntäluun kanssa hidasti vauhtia, mutta muuten kuuluisin tuohon samaan jengiin. Ja kyllähän minunkin kropasta löytyy jos jonkinmoista remppahaaveria ja mustelmaa. Pysäyttävät tapaturmat ovat meille myös tuttuja.
Oma tarinani
Minun asenteeni tapaturmiin on melko kevyt. Minulla on vahva usko siihen, että kaikki kyllä lopulta järjestyy parhain päin. Oma tapaturmani 13- vuotiaana oli koko elämäni murskaava ja silloin ajattelin, että elämäni loppui siihen. Olin koko lapsuuteni tanssinut. Rakentanut identiteettini ja tulevaisuuteni tanssin ympärille ja yksi liukastuminen rappusissa vei sen minulta kokonaan. Häntäluuni murtui, luutui väärään asentoon ja lopulta leikattiin kokonaan pois. Olin monta vuotta urheilukyvytön, istuin tyynyjen kanssa ja täysin vinossa. En oikein ole vieläkään löytänyt liikunnan iloa mistään muusta lajista tai tapaa urheilla, kuin tassi. Edelleen tapaturma rajoittaa ja tekee kipeää, jos liikun kovasti tai istun pitkään kovalla. Kannan tuota liukastumista ikuisesti taakkanani.
Silti ajan myötä harjoittelin etsimään siitä niitä kultareunuksia. Miten eri lailla elämäni järjestyi tästä syystä. Mitä kaikkea upeaa en ehkä olisi elämääni saanut, jos en olisi loukkaantunut ja elämäni olisi mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan. Tai olisin loukkaantunut myöhemmin, kun olisin ollut vieläkin syvemmällä tanssin maailmassa. Olen löytänyt uskoa ja voimaa, että näin oli ehkä sittenkin parempi, vaikka kipeää se tekee edelleen fyysisesti, mutta vielä enemmän henkisesti.
Suhtautuminen tapaturmiin
Tämän oman kokemukseni kautta olen muodostanut suhtautumiseni omien lasten tapaturmiin. Päällimmäisenä olen toivonut, etteivät lapseni rakenna identiteettiä yhden ulkopuolisen asian varaan. Harrastukset ovat ihania ja ne antavat paljon, mutta itse toivon, että elämässä on muutakin tärkeää, kuin vain yksi asia. Varsinkin, jos se liittyy urheiluun. Silloin se on niin helposti vietävissä. Siltikään en halua luoda loukkaantumisen pelkoa tai sitä, ettei kannata lähteä tekemään, koska voi sattua. Ihan kaikessa ja ihan koska vaan voi sattua, jopa kadulla kävellessä. Pelossa ja varovaisuudessa ei pääse elämään, kokemaan ja onnistumaan. Voimme ennakoida asioita vain harjoittelemalla taitoja ja tapaturmista selviämistä. Jaloilleen takaisin nousemiseen tarvitsee asennetta ja muiden tukea.
Riippuu mihin vertaa
Meillä lapset ovat heidän menoonsa ja luonteeseensa nähden selvinneet jopa melko vähällä tapaturma määrällä. Minun mielestäni tai ainakin monesta on selvitty vain säikähdyksellä. Ensiapu on kyllä tullut tutuksi ja kaikilla viidellä on arpi silmäkulmassa. On ollut tikkejä ja murtumia, mutta voisi uskoa olevan enemmänkin listalla.
Toiset tapaturmat opettavat paljonkin asioita. Sekä itse toiminnasta, jossa tapaturma sattui, mutta esim. kipsi kädessä oppii jälleen arvostamaan terveyttä ja vapautta touhuta ja tehdä. Oppii arvostamaan alkuperäisesti tervettä kehoa ja mitä upeita mahdollisuuksia se antaakaan. Liikkuvalle lapselle tauko opettaa rauhoittumista, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä täyttää päivää uusilla tekemisillä urheilun sijaan.
Pään iskut ovatkin sitten ihan toinen juttu. Meidän viimeisin tapaturma tapahtui lumilaudalla hyppyrissä ja taisi jälleen kypärä ja selkäpanssari pelastaa hengen tai ainakin vakavammilta seurauksilta. Silti yön vietettyä sairaalassa seuratessa, kun oman lapsen muisti ja puhekyky katoaa on pysäyttävää. Toistaa samoja kysymyksiä minuutin välein: missä mä oon? miksi mä olen täällä? Itse olen näissä tilanteissa luontaisesti aika hyvä. Hyvä tukemaan lasta ja lisäämään hänen luottoa ja uskoa, että kaikki järjestyy. En edes päästä itseäni pienempiinkään kauhukuviin. Niitä ei todellakaan ole tässä kohtaa, kun istun lapsen vierellä odottaen lääkärin vastauksia. Vasta kun kaikki on hyvin ja olen yksin, purkautuu kaikki tunteet ja kauhufilmit alkavat rullata pikakelauksella mielessäni.
Pelot ja kammot
Huomasin jo varhain äidiksi tullessani, että heidän puolesta pelkäämistä on pakko jollain tavalla rajata ja hallita. Jos pelkään koko ajan heidän puolestaan ja kiellä kaiken, missä voi sattua, en anna heidän elää heidän elämäänsä. Olisi toki ollut helpompaa saada lapsia, jotka eivät ihan niin uhkarohkeasti hypi katoilta tai paini tajuntansa uhalla. Mutta haluan tukea heitä heidän valitsemissaan jutuissaan. Tietenkin me aikuiset annamme rajat ja varsinkin kun he olivat pienempiä, kävimme yhdessä läpi riskejä ja vaaroja ja pohdimme temppujen tai juttujen järkevyyttä. On meillä kyllä muutama harrastus myös kiellettyjen listalla. (Nyrkkeily, vapaapaini ja moottoriurheilua ollaan kartettu myös). Lasten turvallisuudesta olenkin kirjoittanut jo pari vuotta sitten.
Olen iloinen, että meidän lapset eivät pelkää liikkua, haastaa itseään ja kokeilla välillä vähän hurjiakin juttuja. Heillä on rohkeutta, joka kantaa varmasti myös muuhun elämään ja aikuisena tekemään hienoja asioita. Heillä on myös järkeä päässä ja heidän kattavat turvatoimenpiteet ovat nykyään yllättäneet monesti. He tarkistavat ympäristön ja tuntevat oman kehonsa ja rajansa todella hyvin. Aina ei vain voi osata ennakoida toista juoksijaa, lahoa oksaa tai voimakasta tuulenpuuskaa. He myöskin osaavat toimia hienosti tapaturman tapahtuessa. Auttavat toisiaan ja turvaavat toistensa selustoja. Olen iloinen, että lapsille ei muodostu myöskään kammoja ainakaan kovin helposti, vaan heillä tuntuu olevan asenne: ”Oli huono säkä, ja se mikä ei tapa niin vahvistaa.”
Luottamusta
Tapaturmat pysäyttävät, tarpeen tullen ne laittavat asioita tärkeysjärjestykseen. Lapset ovat onneksi todella kestäviä ja uusiutuvia, jos näin voi sanoa. Jopa heidän luut paranevat yllättävän nopeasti. Toisilla tuntuu olevan enemmän epäonnea näissä jutuissa ja toiset pääsevät vähemmällä, vaikka vauhti olisi yhtä hurja.
Tietenkin myös minä toivon todella hartaasti, ettei lapsille satu mitään vakavaa tai tulevaisuuteen vaikuttavaa, mutta voiko kukaan varmistaa sitä estämällä ja rajaamalla? Itse en kannata liiallisia turvatoimia, vaan taitojen opettelua yhdessä ja järkevää rajaamista. Minusta on eri asia suojata juuri liikkumaan oppivalta terävät pöydänkulmat tai tulikuuma takka, kuin laittaa kaikkiin laatikoihin turvalukot ja pehmokypärä päähän. Meidän pitää pystyä osoittamaan lapsille, että välitämme ja turvaamme, mutta myös luottamusta heidän taitoihin ja omaan harkintakykyyn iän karttuessa. Myöskin oma asenteeni koko elämää kohtaan on melko optimistinen. Asioista selviää kyllä ja ainakaan etukäteen murehtimalla ei voi vähentää tulevaisuuden murheita.