Haasteita ja hankaluuksia

Meillä päivät vierähtävät vauhdilla ja vaarallisilta tilanteiltakaan ei vältytä. Neljän vauhdikkaan pojan elämä ei ole hiljaista tai seesteistä. Siihen kun lisätään yksi pippurinen pikkuneiti, niin kyllä on sopan ainekset valmiina. Päiviin mahtuu siis paljon haasteita ja hankaluuksia. Ajattelin nostaa nyt muutaman isoimman ja myöhemmin sitten lisää.

Lasten tappelu

Isoin haaste perheessämme on ehdottomasti jatkuva ja ainainen nahistelu ja tappelu. Joka hemputin asiasta saadaan väittely aikaiseksi ja käydään jotain ihme kukkotappelua. Pojilla tuntuu olevan niin synnynnäinen tapa käsitellä asiat voimamittelyin. Tämä käy niin minun hermooni. Toisaalta heidän tapa selvittää asioita on myös kovin suoraviivaista ja nopeaa. Minusta on todella vaikea vetää rajaa siihen, mikä kuuluu veljesten normaaliin kanssakäymiseen ja mikä menee yli rajojen.

Huomaan, että toisille on yksinkertaisesti vaikea mennä veljen ohi ilman pientä kosketusta, tökkäisyä, tuuppasua tai pientä potkua nilkoille. Se tuntuu olevan eräänlainen tervehdys. En voi ymmärtää. Harmi vaan, ettei toinenkaan osapuoli ota sitä aina niin kevyesti, vaan välillä onkin sohaissut ampiaispesää. Kun poikia on paljon, niin aina löytyy parivaljakko, joilla tänään ei yhteispeli toimi. Kummallista on, että jos yksi (kuka vaan pojista) puuttuu, on selkeästi rauhallisempaa. Ihan kuin tappelurataksesta puuttuisi palanen, jolloin se ei pysty liikkumaan.

Tulistuminen ja maltin menettäminen ovat hankaluuksia, joihin olen etsinyt neuvoa eniten. Olen tehnyt töitä sen pois kitkemiseen paljon. Silti tunnen itseni aina vain niin alkajaksi ja epätoivoiseksi. Yritän kehitellä mukavaa tekemistä, lisätä paljon kauniita sanoja ja kehumista. Yritän puuttua herkästi ja auttaa ratkomaan tilanteita rauhallisesti puhuen. Olen myös kokeillut antaa veljesten itse selvitellä ja olla puuttumatta. En tiedä mikä toimii ja mikä ei. Toisinaan en voi muuta, kuin tyytyä olemaan iloinen, että painimittelöt eivät ole sentään nyrkkitappeluita. On kai vain jaksettava jatkaa opettamista, rauhanturvaajana toimimista ja osittain osata myös olla välittämättä. Vinkkejä otetaan mielelään vastaan.

Riehuminen

Meillä ei ole koskaan kielletty juoksemista tai metelin pitämistä. Mikä on minulle niin raivostuttavaa kuunneltavaa. Tietenkin on paljon tilanteita, joissa nämä ei missään nimessä ole sallittuja, vaan vaaditaan rauhallista ja hiljaista käytöstä. Pojat pystyy kyllä istumaan yli tunnin kirkon penkissä, niin kuin kuuluu. Silti yleisesti meillä on saanut olla vauhtia ja ääntä.

Onneksi iän myötä tämä ongelma on jo alkanut helpottaa. Silti edelleen on päiviä ja hetkiä, kun isot jätkät hyppii kirjaimellisesti seinille ja pitää älytöntä älämölöä. Ja ai että, kun itsellä on vähän väsyneempi tai muuten kireämpi olo. Siinä sitä onkin hermoissa pitelemistä.

Kaikki tuntuu aina tapahtuvan niin kovalla vauhdilla ja äänellä. Jotekin olen silti sitä mieltä, että lasten on saatava myös riehua ja mekastaa. Minun on vain kestettävä sitä tai siirrytävä muuaalle tai siirrettävä riehujat sopivampaan paikkaan.

Tottelemattomuus

Meillä on toisissa asioissa melko tiukat säännöt ja lapsilta vaaditaan tiettyä käyttäytymistä tietyissä asioissa. Tässä apuna on aina käytetty jäähypenkkiä. Jäähypenkki on keittiön lattialla kohta, jossa istutaan tai seistään, iästä riippuen.

1. Ensin annetaan varoitus, viimeinen varoitus ja jos ei vieläkään sana mene perille on jäähypenkin paikka.
2. Jäähyllä ollaan aina oman iän verran minuutteja. Jäähy alkaa aina alusta, jos paikasta liikutaan tai siinä mölytään.
3. Tämä on lapsen rauhoittumis- ja miettimishetki, jolloin lapseen ei kiinnitetä mitään huomiota.
4. Tämän jälkeen lapsen kanssa jutellaan väärin toimittu tilanne läpi ja tehdään tarvittavat korvaavat toiminnat. Kuten pyydetään anteeksi tai korjataan rikottu asia.
5. Aina ennen jäähypenkiltä vapautumista otetaan kunnon hali.

No, nyt lapset ovat sen verran isoja, että jäähypenkin käyttö on huomattavasti vähentynyt. Asioista selvitään lähinnä puhumalla. Isojen kanssa ollaan hieman taitekohdassa, kuinka tottelemattomuutta käsitellään. Loppupelissä pojat tottelevat ihan kivasti, ongelmana on enempi ehkä kuuntelu.

Meillä ei ole laitteita tai peliaikaa, josta nipistää. Lapset ovat melko vähän kavereiden kanssa vapaa-aikana, jolloin perinteinen kotiarestikaan ei oikein aja asiaansa. Omaan huoneeseen eristämien on aika lailla ainut pelikortti, jos lapsi tarvitsee kunnon pysähtymisen ja rauhoittumisen. Tietenkin tulevista kivoista tapahtumista pystyy käymään kauppaa, mutta emme kovin usein joudu jättämään mitään väliin.

Olemme onneksi jaksaneet pitää kiinni omista sanomisistamme. Tyhjistä uhkailuista on aina haittaa vain itselleen. Jaksan muistuttaa miestäni: Jos uhkailet, on sinun aina pystyttävä myös toteuttamaan uhkaus. Et voi vihapäissäsi huudella: ”Et saa enää koskaan syödä karkkia”, tai jotain muuta mahdotonta. Pidän myös muistisääntönä, että aina on oltava ässä hihassa, jokin viimeisen viimeinen seuraus ikävästä käytöksestä. Parhaiten kuitenkin toimii, kun käyttää metodina kehumista ja hyviin asioihin keskittymistä. Silloin ei liiemmin joudu käyttämään rangaistuksia.

Huutoa

Isossa talossa, isolla porukalla tuntuu olevan huuto lähes mahdotonta pitää kurissa. Toisten kutsuminen, etsiminen ja ihan vain kaikki asiat on luontevaa huutaa huoneesta toiseen. Joudun jatkuvasti puuttumaan asiaan: ”Mene luokse, tule luokse.”

Meidän lapsilla on myöskin kaikilla todella kantava ja kova ääni. Monesti huomautan ihan lähellä puhujaakin: ”Puhu hiljempaa, olen ihan tässä vieressä”.

Itse tulee myös korotettua ääntä liiankin usein. Me vanhemmat sorrumme tähän samaan huoneesta toiseen huuteluun. Selvää laiskuutta. Ääni kovenee myös vain herättääkseni huomiota. Vihainen huuto on onneksi hieman harvinaisempaa, vaikka ei meidän lapset sitäkään niin paljon kavahda.

Olemme äänekkäitä ja tempperamenttisia koko perhe. Kenenkään ei silti pitäisi joutua elämään kovan huudon ja metelin keskellä. Tässä on paljon kehitettävää.

Kuuntelu

Pojilla on paljon asiaa toisilleen ja ajatukset lentelevät lähes avaruudessa asti. Toisinaan on todella vaikea saada heidän huomionsa tai pidettyä keskittyminen minun sanomassani. Yleinen meteli on jo valmiiksi kova, jolloin äänen kuuluviin saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Tietenkin paras keino on olla aivan lapsen lähellä, katsoa silmiin ja puhua hiljaa. Sillä saa parhaiten viestin perille. Se kun ei ole itsellekkään aina automaattinen tapa.

Vaikka lapsi kuulisi asian, ei se silti takaa sen kuuntelemista. Viesti ehkä kuullaan, mutta ei sisäistetä, jolloin se unohtuu heti. Itseään pitää myös muistuttaa turhan jauhamisesta. Jos puhuisi vain tarpeelliset, eikä hokisi jatkuvasti samoja asioita, voisi mielenkiinto olla huomattavasti suurempaa.

Haasteita ja hankaluuksia on varmasti joka perheessä. Ne myöskin elävät lasten ikäkriisien mukana ja muidenkin elämäntilanteiden. Lapset reagoivat herkästi ympärillä tapahtuviin muutoksiin. Toiset alkavat käyttäytyä huonosti, toiset sulkeutuvat ja osa saattaa muuttua ”ylihyväksi” auttajaksi. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen.

Tässä oli meidän perheen ensimmäisen erän haasteet, luvassa lisää myöhemmin.

Tsemppiä kaikille haasteisiin! Etsikää rohkeasti vertaistukea ja apua vaikeisiin tilanteisiin!

Aami