Valmistuminen

Menneen vuoden opinnot tulivat päätökseen ja valmistuin kaksi viikkoa sitten Life Coachiksi. Tämä merkitsi yllättäen minulle todella monia asioita, joita en edes osannut odottaa. Nyt tämän kaiken prosessointi onkin taas vienyt oman aikansa. Mitä koulu, tentit sekä valmistuminen minulle oikeasti tarkoitti ja tarkoittaa?

Lukemisen merkitys

Ala-asteella huomasin jo varhain, kuinka vaikeaa ja pelottavaa lukeminen minulle oli. Opin lukemaan vasta toisella luokalla ja epävarmuus lukemisessa säilyi todella pitkälle aikuisuuteen asti. Koulussa jännitin aivan kuollakseni ääneen lukemista, enkä oppinut äidinkielen kielioppeja. Kirjoittaessa ja lukiessa meni monesti  kirjaimet sekaisin. Vielä ala-asteella en antanut sen niin häiritä, vaan olin sujut sen kanssa, että minä olen hyvä jossain muussa ja niin olinkin. Kaikki aineet, joihin ei liittynyt lukemista, olivat minun vahvuuksiani.

Ylä-asteella lukemisen merkitys tietenkin lisääntyi huomattavasti ja samalla kasvoi minun tunne itseäni kohtaan: ”Olen vain tyhmä, joka ei osaa mitään.” Tein todella kovasti töitä, mutta mikään ei tuntunut riittävän hyviin arvosanoihin. En vain koskaan muistanut mitään lukemaani. Kokeet olivat aivan kamalia tilanteita ja ahdistuin niistä todella paljon sekä ennen, että jälkeen. Koetilanteessa päässäni vain huusi kova ääni:” Olet tyhmä, miksi edes yrität.”

Läpi lukiosta

Päädyin lukioon pienen väärinymmärryksen kautta, mutta päätin edes yrittää selvitä sen läpi. Alkutaipaleella meille tehtiin yleiset lukihäiriötestit, joista minä jouduin jatkotesteihin. Testeistä löytyi vaikea lukivaikeus. Minua kehotettiin lopettamaan saksan opiskelu ja panostamaan vain pakollisiin lukuaineisiin. Yo- kokeissa sain ajallista helpotusta kielten kuuntelussa. Muuten tätä ”löytöä” ei huomioitu millään tavalla. itse koin saaneeni vain otsaani vahvan mustan leiman: ”LUUSERI”.

Pääsin kuin pääsinkin lukion pakolliset kurssit läpi ja minusta tuli ylioppilas. Ihme ja kumma vielä ihan keskiverto papereilla. Sen jälkeen päätin, että en enää lue mitään mitä ei olisi ihan pakko. Lukivaikeudesta haluan kertoa vielä lisää myöhemmin erikseen, mutta nyt paluu tähän hetkeen.

Uskallanko opiskella

Olen viime vuosina kovasti miettinyt, mitä voisin opiskella? Edelleenkään lukeminen ei tuntunut hyvältä ja varsinkaan englanninkielisen materiaalin lukeminen ei tuntunut edes mahdolliselta. En haluaisi tuskailla taas tyhmyyteni kanssa. Reilu vuosi sitten kuitenkin löysin hieman kevyemmän opiskelumuodon ja Valmentamon. Koin todella löytäneeni uuden polkuni ensimmäisen askeleen: Lähden opiskelemaan ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi. Jollei siitä tule itselleni ammattia, niin ainakin pääsen sitä kautta etsimään sitä seuraavaa oikeaa polkua juuri minulle. Lopulta löysin jotain paljon enemmän.

Sain vuoden verran opiskella itselleni ammattia, joka jo sinällään oli iso ja hieno juttu minulle 14 kotiäitivuoden jälkeen. Pystyin silti samalla olemaan äitinä ja tekemään muita pieniä töitä siinä sivussa. Sain kokea ison matkan itseeni. Pyörähdettiin menneissä ja unelmoitiin tulevaa, mutta ennen kaikkea opin hengittämään, olemaan tässä hetkessä ja kuuntelemaan kehoani ja sydäntäni. Mitä se tarvitsee ja haluaa.

Korjaava kokemus

Valmistuin lopputenttiin jännittyneenä, koska en yhtään tiennyt mitä odottaa, olinhan menossa elämäni ensimmäiseen tenttiin. Vielä juuri ennen koetta pänttäsin muistiini joitain yksityiskohtia käsitteistä ja muutamista sanahirviöistä, joita en yleensä koskaan muista. Silti olin jotenkin todella tyyni ja luottavainen. Kokeessa luin ensin kaikki kysymykset läpi ja hämmästyin, minähän osaan vastata näihin kaikkiin. En varmasti koskaan aikaisemmin ollut kokenut vastaavaa.

Kokeessa kirjoitin ja kirjoin ja tekstiä olisi tullut, vaikka kuinka paljon kysyttyä enemmän. Minä osasin! Tämä oli minulle hyvin uusi ja upea tunne. Selvisin kokeesta todella hyvin. Olin vuoden aikana saanut jo hälvennettyä otsassani olevaa ”LUUSERI” leimaa melko hyvin, mutta saatuani ensimmäisen ammatti-todistukseni, tuo leima katosi kokonaan. Minun kokemukseni ja uskomukseni koulusta ja kokeista saivat uuden muodon.

Mikään lappu ei tee ihmisestä arvokkaampaa

Olen hokenut lapsilleni koko heidän elämän, että ”jokainen on erilainen ihminen ja kaikilla meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme. Olemme kaikki yhtä arvokkaita ja tarvitsemme maailmaan erilaisia osaajia ja erilaisia ihmisiä.” Silti jostain syystä en ole tätä itse uskonut omalla kohdallani. Olen tiennyt olevani mukavuusalueellani äitinä, mutta en juuri muualla. Vasta nyt, ja tämän upean koulutuksen kautta löysin omat siipeni minuna itsenäni, joilla voin rohkeasti lentää sinne, minne haluan. Kukaan muu ei voi sanoa minulle, missä minun pitäisi olla parempi tai erilainen. Me elämme jokainen omaa matkaamme ja kouluttaudumme polkuamme varten juuri omalla tyylillämme.

Mikään lappu tai todistus ei tee kenestäkään arvokkaampaa ihmistä. Ne vain kertovat, mitä taitoja  meistä on mitattu ja todettu tarpeeksi hyvin osaaviksi. Ne antavat luvan ehkä jatkaa jollain polulla eteenpäin, mutta mikään polku ei ole toista polkua parempi tai tärkeämpi.

Selvisin ensimmäisestä tentistä, koska opiskelin alaa, joka minua aidosti kiinnosti. Sain lapun, joka antaa minulle ”luvan” tehdä sitä myös työkseni. Sain ensimmäisen askeleen minun polullani valmiiksi, joka merkitsee minulle todella paljon. Nyt suunnittelen polkuni seuraavan askeleen rauhassa ja luottavaisin mielin.

Kuunnelkaa sydäntänne, luottakaa sen sanomaan ja toimikaa rohkeasti sen mukaan!

Aami