Veljesten vääntöä

Luulen, että sisarusten välinen nahistelu tuottaa monessa perheessä harmaita hiuksia vanhemmille. Pienen pienistäkin asioista saadaan aikaan väittelyä ja vääntöä. Riitojen selvittely tuntuu monesti mahdottomalta, kun kaikilla on aina eri tarinat, kuka teki mitäkin. Minulla ei ole kokemusta siskosten kinastelusta ja vasta hyvin vähän siskon ja veljen välisestä nahistelusta. En sano, etteikö se voisi olla samanlaista, mutta nyt puhun veljesten väleistä ja ikuisesta väännöstä. Vanhempana olen monesti miettinyt mikä on normaalia ja mikä ei? Mihin on puututtava ja mitä voi katsoa läpi sormien?

Meillä asuu neljä vahvaa ja vauhdikasta poikaa. Olen seurannut heidän keskeistä elämää jo yli 10 vuotta ja yrittänyt ymmärtää, auttaa, tukea ja kasvattaa. Tässä on minun ehdoton heikko kohtani ja yksi isoimmista haasteista, en edelleenkään ymmärrä poikien välistä kommunikointia ja toisten kohtelua. Olen oppinut sitä ehkä sietämään hieman, mutta en vieläkään hyväksymään.

Kilpailua

Minusta tuntuu, että pojilla on aina kilpailu päällä. Koko elämä tuntuu olevan hauisten tai vatsalihasten vertailua, sekä voimamittelöitä. Kaikessa täytyy ottaa mittaa, kuka on paras, kuka nopein, kuka vahvin ja kuka tietää eniten mistäkin. Väittelyt hävittävät hyvin nopeasti lähtökohtaisen asian ytimen ja muuttuvat vain valtataisteluksi. Miksi kaikesta täytyy väitellä? Mistään ei voi koskaan olla samaa mieltä toisen kanssa, vaan aina täytyy asettua vastakkain. ”Täällä sataa vettä” ”No eihän, ku täällä tihuttaa” ja siitä se vääntö sitten alkaa. Kumpikin pitää tiukasti kiinni alkuperäisestä mielipiteestään, eikä ole valmis joustamaan.

Monesti joudun tuhahtamaan, että ”mitä väliä?” Yritän opettaa, että kaikkeen ei kannata takertua. Aina ei ole väliä, kumpi on oikeasti oikeassa tai kuka voittaa. Voisiko joskus olla niin, että molemmat ovat oikeassa tai yhtä hyviä? Onneksi ihan kaikki neljä eivät lähde kaikkiin väittelyihin mukaan, vaikka toisinaan kahden välinen väittely muuttuukin joukkoväännöksi.

Painimista

Väittelyilmapiiri johtaa monesti vääntöön. Jos kyseessä on hieman isompi asia, kuin sade, yltyy tilanne monesti voimien mittelyyn. Painimatsit olivat ennen meillä lähes päivittäisiä. Onneksi iän myötä ne ovat edes vähän vähentyneet. Monesti ne alkavat ihan hyvällä hengellä, mutta melko usein päätyvät aitoon mähinään. Tilanne kehittyy niin nopeasti, etten pysy perässä, ollaanko vielä hyvässä hengessä, vai hampaat irvessä.  Nykyään fyysinen mittely on ehkä enemmän hallittua painia tai miekkataistelua reiluilla säännöillä.

Ärsyttämistä

Ai että musta tuntuu, että sisarukset osaavat olla toistensa mestari ärsyttäjiä, mutta myös ärsyyntyjiä. Toisen saa hikeentymään sekuntissa nollasta sataan vain tietyllä katseella tai hengitysrytmillä. Toisilla kemiat hiertävät myös pahasti yhteen, eikä yhteistoimista tunnu tulevan koskaan mitään. Toisilla onneksi yhteispeli sujuu mukavammin.

Yksi ilmeilee, toinen puhuu ikäviä, kolmas tökkäisee ihan vaan ohimennen. Ja kummassa on sitten se mähinän syy, ärsyttäjässä vai ärsyyntyjässä?

Mollaamista

Mikä ihme on tämä poikien ja varsinkin teinipoikien tapa puhua toisilleen? Musta tuntuu, että heillä on aivan oma kieli, mitä en todellakaan ymmärrä. Äänensävy muuttuu ikäväksi ja halveksuvaksi. Sanavarasto lähinnä mollaaviksi murahteluiksi. Mikä ihmeellisintä, niin tämä tuntuu olevan monesti ihan ok molemmille osapuolille. En ymmärrä.

Edelleenkään meillä ei kiroilla. Ei vanhemmat, eivätkä lapset. Tiedän kyllä, että isoimmilla välillä muualla lipsuu, mutta linja tämän suhteen on edelleen tiukka. Olen itse ehkä kerran tai kaksi kiroillut lasten kuullen ja apua, kun kaikki menivät niin hiljaisiksi. Silloin tiesivät tilanteen olevan todella vakava.

Puuttuminen

Kun pojat olivat pienempiä, meillä oli todella tiukat linjat satuttamiseen ja rumaan puheeseen. Sana ”tyhmä” oli jo todella ruma sana. Lyöminen, töniminen, potkiminen, puristaminen ja kaikki fyysinen ikävä kosketus oli tietenkin rankasti kiellettyä. Jossain vaiheessa väsyin aivan totaalisesti siihen jatkuvaan selvittelyyn, kuka löi ketäkin, kuka tönäisi ekana ja miksi. Aloin tuntea itseni epätoivoiseksi. He olivat kuin magneetteja, joita vastaan minä taistelin.

Mistään erotuskeinoista, säännöistä tai rangaistuksista ei tuntunut olevan apua, vaan aina he olivat toistensa kimpussa. Tajusin, että nyt taistelen yksin väistämätöntä vastaan. Aloin seurata tilanteita hieman etäämmältä ja annoin niiden kehkeytyä, jotta saisivat mahdollisuuden itse ratkaista erimielisyytensä. Puutuin vain, kun huomasin, että toinen osapuoli oli oikeasti pulassa tai homma alkoi riistäytyä täysin käsistä. Kun nuorimmainen pojista alkoi olla tarpeeksi vahva selvitäkseen painimatseista aloin sulkea korvat ja silmät lähes kokonaan. Luovutin. En osaa, jaksa tai ehkä edes pysty asialle mitään tekemään. He ovat itse kykeneviä päättämään haluavatko painia vai eivät.

Monta vuotta menikin niin, että väännöt olivat suhteellisen tasavertaisia voimamittelöitä, kunnes esikoisen voimat ottivat harppauksen. Hän sai jälleen valta-asemansa ja pienellä kädenväännöllä kaikki polvilleen jalkojensa juureen. Nyt onkin jouduttu taas korostamaan hänelle, että on ymmärrettävä omien voimien määrä ja mikä voi oikeasti satuttaa toista ja mikä menee yli hyväntahtoisen painin.

Molemmat puolet

Olen niin kyllästynyt kuulemaan tarinoita tapahtumien kulusta. Kuka teki ja sanoi mitäkin. Kaikki tarinat ovat aina aivan erilaisia ja päälle saattaa vielä tulla silminnäkijä veli kertomaan kolmannen tai jopa neljännen tarinan. Koita siinä sitten tehdä johtopäätöksiä. Yleensä pyrimme tietenkin siihen, että kuuntelemme jokaisen tarinan ja puhuttelemme jokaista erikseen. ”Älä mene ärsyttämään.” ”Vaikka sinua ärsyttäisikin, et saa satuttaa.” Olen jo sortunut muutaman kerran siihenkin, että sanon vain: ”Mua ei kiinnosta, selvittäkää itse ja painikaa just, niin paljon ku lystää.”

Riidoilla on yleensä aina kaksi puolta ja vähintään kaksi osallistujaa. Kovasti on pyritty opettaa ja vaikuttamaan molempiin osapuoliin. Jos tunget pääsi painiin mukaan, niin sitten ei ole asiaa tulla äidille valittamaan, kun sattuu. Tai jos niin tiedät, että saat jollain ärsytettyä veljen mottasemaan, niin kannattaisiko olla ärsyttämättä, ellet halua kuonoosi. Tottakai edelleen hoetaan, ettei toista saa satuttaa millään tapaa ja se on aina pahempi, kuin toisen ärsyttäminen. Onneksi meillä ei sentään nyrkit heilu, vaan yleensä on kyse tönimisestä, puristamisesta, vääntämisestä tai pahimmissa hetkissä läppäisyistä.

Normaalia?

En tiedä, mutta minusta tuntuu, että meillä ollaan kuitenkin vielä ihan normaalin puolella. Veljekset ovat veljeksiä ja kai tuollainen muka kuuluu heidän elämään ihan normaalina kanssakäymisenä. En vain haluaisi sitä uskoa tai hyväksyä. Olen niin monesti miettinyt, kuinka saisin sen kitkettyä tai pidettyä kurissa, mutta turhaan. Jossain vaiheessa laskin rimaa ja totesin, että niin kauan, kun mähisevät keskenään, eivätkä koulussa tai kotonoa ei tule mustelmia tai verta painien vuoksi, niin kaikki on hyvin.

Poikien hyväntahtoinenkin kanssakäyminen näyttää monesti minun silmään hyvin ikävältä. Sellaista miehistä hyväntahtoista körmytystä. Heillä tuntuu olevan aivan erilainen sietokyky esimerkiksi loukkaavien sanojen suhteen. Muistelin omaa lapsuuttani ja mietin, että moisilla sanoilla, joita pojat laukovat, olisi tytöt loukkaantuneet verisesti moniksi vuosiksi. Sinällään poikien tapa on ehkä yksinkertaisempaa ja selvempää. He harvoin jäävät miettimään menneitä matseja. Vaan siirtyvät hyvillä mielin seuraavaan.

Nahistelun vähentäminen

Olen huomannut, että paras tapa vähentää nahistelua on yksinkertaisesti pitää heitä erossa toisistaan. Ei tietenkään paras tai helpoin ratkaisu. Harrastukset ja kaverit vähentävät mahdollisuuksia taistoihin. Silti välillä tuntuu, että sitä painimisen tarvetta on tietty määrä, joka tarvitsee saada purkaa johonkin. Pitkään erossa ollessa se tuntuu oikein pakkaantuvan, tai pahemmassa tapauksessa purkautuu johonkin ulkopuoliseen.

Oma esimerkki

Voimalla, vallalla tai varsinkaan väkivallalla ei ratkaista asioita, vaan rakentavasti puhumalla. Se pätee myös vanhempiin.Tilanteen rauhoittamista ja reilua keskustelua opetellaan käyttämään selvittelyihin.

Kyllä ne lapset osaavat myös äitiä ja isää ärsyttää ja vedellä juuri oikeista naruista. Silloin olisi vaan niin tärkeää näyttää hyvää esimerkkiä ja olla provosoitumatta. Kyllähän tässä hulinassa ja metelissä omakin pinna kiristyy. Monesti sortuu vain huutamaan naama punaisena tietäen, ettei tästä ole mitään apua, päinvastoin. Tuntuu, ettei aina keinot ja voimat riitä itselläkään. Väsymys ja uupuminen jatkuvaan kinasteluun vähentää omaa fiksua toimintakykyä ja vajoaa lapsen tasolle kinastelemaan ja kiukuttelemaan.

Silti edelleen pyrimme pitämään yllä ystävällistä ilmapiiriä ja kauniita sanoja. Vastapainoksi paljon helliä haleja ja silityksiä. Tulevat reilut 10 vuotta saamme nauttia teini-ikäisten poikien sanattomasta viestinnästä ja joudun varmaan hamaan loppuun asti hokemaan: ”Ei saa satuttaa.”

Jaksamista ja kärsivällisyyttä kaikille omien lasten vääntöihin.

Aami