Valikko Sulje

Meidän pikkuneiti 1,9v on aina auttamassa kaikkia. Hänen apunsa ei aina ole kaikkien mieleen tai oikeasti avuliasta, mutta hänen pohjimmainen tarkoitus on aina hyvä. Tuossa pienessä ihmisessä näkyy pyyteetön halu auttaa muita. Lapsi haluaa olla tarpeellinen ja osallistua yhteisön tehtäviin. 

Katoava osallistuminen

Minusta on harmillista, kuinka lasten osallistuttaminen arkeen on vähentynyt. Vanhemmista on tullut monelta osin palvelijoita ja mahdollistajia. Halutaan antaa lapselle ihana ja rento lapsuus täynnä mahdollisuuksia ja mukavia kokemuksia. Monesti siksi, että itse ei ole jotakin lapsena saanut tai on jäänyt ikäviä muistoja. Helposti unohdetaan, että se mitä lapsi tarvitsisi: on elää normaalia arkea kaikkine tylsine kotiaskareineen.

Kun lapsi saa olla alusta asti hyödyksi ja osallistua oman yhteisönsä tehtäviin, siitä muodostuu hänelle tapa, eikä raskas taakka. Aikuisena hänen ei tarvitse enää miettiä arjen perusasioita, koska ne sujuvat jo itsestään. Aivokapasiteettia voi silloin käyttää muuhun elämänsisältöön.

Lapset kaikessa mukana

Meillä lapset otetaan aina mukaan arjen askareisiin. Kotityöt, pihahommat, remontit, ruuanlaitto, autonpesut, puutyöt…. Kaikkeen saa osallistua ja lapsi yleensä haluaa olla tarpeellinen ja avuksi. Onko se aina helppoa? No ei tietenkään. Se vaatii vanhempana ihan omat hermonappulat. Mielestäni tämä on paras tapa oppia. Kun vanhempana ei ole niin tarkka työn lopputuloksesta, on helpompi antaa lapselle vastuuta tehtävän suorittamiseen. En kuitenkaan vaadi tai painosta heitä tekemään aikuisille suunnattuja tehtäviä. On myös asioita ja hetkiä, joihin lapsia ei haluta aina ottaa mukaan. Suurperheessä on melko välttämätöntä saada myös ihan oikeata apua lapsilta.

Miksi kotityöt ovat ikäviä?

Miksi kotitöistä on tehty ikävää pakkopullaa? Niitä pidetään inhottavina ylimääräisinä asioina. Ensin aikuiset ja sitten myös lapset. Nehän ovat parhaita tapoja oppia monia elämän tarpeita ja mukavaa ajanvietettä myös yhdessä. Kunhan vain on asenne kohdillaan. Kun oppii ”nauttimaan” tai edes sietämään arjen pakollisia tehtäviä, on huomattavasti mukavampaa pyörittää arkea.

Lupa yrittää ja epäonnistua

Olen tee se itse –tyyppi ja meillä on aina jokin projekti meneillään. Asioita tehdään minimibudjetilla, joten täytyy olla luova ja tekevä. Asumme  70-luvun omakotitalossa, jossa remontoitavaa riittää. Remontoin pintoja huone kerrallaan ihan itsekseen. Näissä maalauspuuhissakin lapset saavat silloin tällöin olla mukana, mutta vain hetken. Tämä on minun omaa aikaa ja terapiaa. Sulkeudun huoneeseen aamulla ja poistun myöhään illalla, kun huone on valmis.

Mieheni ei ole mikään Puuha-Pete, mutta isäni ja kaksi veljeäni ovat minun apuvoimani kaikissa haastavammissa hommissa. On ihana seurata vierestä, kuinka hekin ottavat pojat aina mukaan projekteihin. Jopa pienimmät saavat olla tärkeitä naulan ojentajia. Heiltä pojat ovatkin oppineet todella paljon ihan oikeita rakennus ja korjaustaitoja.

Meidän vanhempien osuus on kannustaa rohkeasti kokeilemaan ja myös epäonnistumaan. Virheistä oppii ja kunhan ei ole ihmiskehoja vaarassa, niin epäonnistumiset voi aina korjata. Korona-aikana pojilta on syntynyt vanhoista pyörän romuista toimivia pyöriä ja perheelle iso terassilaajennus. (Terassissa oli toki työnjohtajana veljeni.)

Keittiöapulaiset ja kokit

En pidä ruuanlaitosta saatikka leipomisesta. Tietenkin on tullut tehtyä yli 10 vuotta päivittäin ruokaa ja suht paljon leipomisiakin. En ole hyvä kokki, eikä minulta löydy kiinnostusta ruokajuttuja kohtaan. Paljonhan sitä on silti oppinut. Olen aina tehnyt itse, koska se on halvempaa. Toki kokkaaminen voisi olla myös kivaa, jos ei tarvitsisi tehdä aina mahdollisimman nopeasti halpaa ja paljon.

Lapset olen ottanut mukaan keittiöhommiin aivan pienestä. Ensin he ovat olleet sylissä, kun minä teen ja siitä sitten taitojen karttuessa ovat osallistuneet enemmän. Keittiössäkin lapset saavat kokeilla ja yrittää. Välillä paikataan veitsen aiheuttamia haavoja ja välillä on syöty kovia sämpylöitä tai suolaisia mokkapaloja. Ja voi että, mikään ei voi olla niin upeaa, kuin tulla valmiiseen pöytään syömään oman lapsen tekemää todella maukasta ateriaa. Tällä hetkellä keittiössä puuhastelee alusta loppuu aivan yksinään meidän 12v. ja 10v. pojat. Kanapihvejä en ole itse paistanut enää yli vuoteen, koska poika paistaa ne paremmin. 

Pikkusisarusten kaitseminen

Isoveljet ovat osallistuneet aina uuden vauvan hoitoon oman mielenkiinnon mukaan. Pyydän heiltä pieniä apuja, esim. hakemaan jotakin tai pitämään silmällä pienen hetkisen. Varsinaista hoitamista tai vastuun kantamista olen pyytänyt vähemmän. En tiedä olisiko tilanne toinen, jos vanhin lapsista olisi tyttö ja halu hoitaa tulisi häneltä itseltään.

Isossa perheessä isommat katsovat tietenkin aina pienempien perään, jos vanhemmat eivät ole paikalla. Ja pyydän usein heitä leikkimään pikkusiskon kanssa sen aikaa, että saan jonkin homman loppuun tai käyn vessassa. He toimivat enemmänkin viihdyttäjinä, kuin hoitajina. Meidän poikaporukka on tullut sen verran tiiviillä aikavälillä, että he monesti ovat yhtä samaa jengiä. Nykyään voin luottaa joissain hetkissä pienempiin jopa enemmän, kuin isompiin. Mitä tulee turvallisuuteen tai järkeviin päätöksiin, on isommilla jo enemmän rohkeutta kokeilla ja toteuttaa typeryyksiä. Tiukan paikan tullen voin aina luottaa isoveljien suojelevaan voimaan!

Lapset harvoin yksin kotona

Meidän lapset ovat todella harvoin yksin kotona. Itse kun olen kotiäiti ja isänkin työt vaihtelevia, ei ole oikein tilanteita, jossa lapset joutuisivat jäämään yksin kotiin. Sen sijaan olen yrittänyt näitä hetkiä järjestää, että oppisivat. Näissä tilanteissa voin luottaa vain kaksi poikaa kerrallaan kotiin. Kolmesta tai jopa neljästä ei tulisi muuta kuin typeriä keksintöjä ja tappeluja. Sama pätee pikkusiskon kaitsemisessa. Jos vain yksi isoveli on paikalla, homma toimii. Jos on useampi, saattaa siskon huolehtiminen unohtua sen sileän tien tai hänen pään menoksi keksitään jotain typerää.

Kaikki osallistuu kotihommiin

Kaikilla lapsilla on omat kotityöt, joita vaihdetaan n.5 kertaa vuodessa.

Lapset hoitavat päivittäin:

  • Astianpesukoneen tyhjennyksen
  • Pöydän kattauksen
  • Pupujen ruokinnan
  • Postin haun
  • Roskien lajittelun ( muovit, pahvit, pullot, lasit, metallit….)
  • Sängyn petaus
  • Likapyykkien lajittelu
  • Oman huoneen siivous

Tämän lisäksi heillä on aina oma tehtävä siivouspäivänä (pyritään 1-2 viikon välein)

  • Jokainen hoitaa oman huoneensa (pienimmät saavat tietenkin apua.)
  • Pölyjen pyyhkimistä
  • Imurointia
  • Rappujen putsaus
  • Vessan pesua
  • Omien lakanoiden vaihto (n.1/kuussa)

Näitä tehtäviä lisätään myös iän mukaan ja myös lasten toiveiden mukaan.

 

Toimiiko tämä järjestely? Jokseenkin kyllä, mutta aina on vastaan hankaajia. ”Ei toikaan tee koskaan omaa hommaansa.” ”Mulla on kaikista vaikein homma”. ”Miks muita AINA autetaan ja mua EI KOSKAAN!” ”Ei missään muussa perheessä lapset tee näin paljon kotitöitä.” Ai ei vai? Selkeä työnjako kuitenkin auttaa pitämään oman pään kylmänä. Kuvittele itse eläväsi viiden miehen kanssa.

Siivoamisesta luvassa ihan oma teksti myöhemmin.

Omasta kodista opittua

Olen itse isosta perheestä ja meillä oli myös paljon eläimiä. Neliöitä talossa riitti ja sotkua kaikille siivottavaksi. Kaikilla oli omat tehtävänsä ja kukin hoiti ne omalla ajallaan ja taidoillaan. Oliko meillä kovin siistiä? No ei ehkä, mutta mielestäni ihan tarpeeksi. Meillä sai tehdä ja kokeilla. Koskaan ei tarvinnut pelätä, että vanhemmat olisivat suuttuneet epäonnistumisista. Sen sijaan aina sai kehuja yrittämisestä. Itse olen hakenut samaa. Asioiden lopputulos ei ole ehkä aina sitä, mitä oikeasti haluaisin, mutta saa kelvata.

Lapsi haluaa olla tarpeellinen

Kun lapsen annetaan osallistua ja olla tarpeellinen, hän kokee itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi ihmiseksi. Mitä hän todella on. Näin saamme vahvistettua itsetuntoa ja luottoa elämään. Jos erotamme lapset elämään omaa onnellista helppoa elämää, tulee aikuisuus aika shokkina.

 

Minusta on tärkeää opettaa lapset uskomaan, että kaikki on mahdollista. On vain laitettava itsensä likoon ja yritettävä. Ei voi pelätä epäonnistumisia, vaan on uskottava itseensä ja onnistumiseen! Usko lapseesi. Anna hänen yrittää ja epäonnistua. Hän tulee vielä onnistumaan monessa!

2 Comments

  1. Eipe

    Hienoa Aami! 👍👏 Jälleen erinomainen kirjoitus! Tästä on hyvä ottaa myös toisten perheiden mallia👌 ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *