Korona-aika kasvattajana

Korona on vaikuttanut meihin kaikkiin jo pidemmän aikaa, joihinkin huomattavasti enemmän ja pahemmin, kuin toisiin. Toisiin itse tauti ja toisiin kaikki rajoitukset ja säädökset. Vaikka en olisi linjauksista ja rajoituksista aina samaa mieltä päättäjiemme kanssa, tiedän, että minua viisaammat ihmiset yrittävät parhaansa tehdä ratkaisuja, joilla pääsisimme tästä mahdollisimman vähällä harmilla ja toivottavasti mahdollisimman pian. No, nyt kuitenkin lähdin miettimään yhdeltä kantilta tämän kaiken vaikutuksia, nimittäin lasten näkökulmasta. Minkälainen on ollut korona-aika kasvattajana?

Koko jutulla on todella paljon sivuvaikutuksia, joita ei varmasti kukaan osaa nyt edes ajatella. Toiset ovat merkityksellisiä ja toiset vain pienempi paha tässä kaikessa. Lapselle on merkitystä mihin kehitysvaiheeseen lastemme elämää tämä osuu. On paljon lapsia, jotka ovat joutuneet kärsimään konkreettisesti koronan aiheuttamista menetyksistä, vanhempien työttömyydestä, huonoista oloista kotona karanteeneissa ym. Meidän lapset ovat päässeet heihin verrattuna hyvin, hyvin vähällä. Silti koen, että heihinkään kohdistuvia vaikutuksia ei voi pelkästään vähätellä.

Meidän vanhempien suhtautuminen vaikuttaa

Mietin, kuinka puhun ja suhtaudun tähän kaikkeen lasten nähden ja kuullen? Mitä kaikkea kerron heille ja kuinka perheemme tottelee kaikkia rajoituksia ja suosituksia. Mitä esimerkkiä toiminnallamme näytämme? Kuinka toimintamme ja mielipiteemme ovat eläneet tämän kahden vuoden aikana. Olemme tässäkin lastemme tärkein esikuva. Juuri nyt pohdin, minkälaisia pitkäkantaisia vaikutuksia tällä kaikella voi olla. Kuinka haluamme ja annamme tämän vaikuttaa lapsiimme? Kuinka erilaista lapsuutta he ovat eläneet ja onko koskaan paluuta täysin takaisin?

Meidän kuopus ( 3,5v.) ei edes tiedä muusta elämästä, keskimmäinen on jo kolmannella luokalla, eikä ole päässyt yhteenkään koulun juhlaan, luokkaretkelle tai kokenut koulun ihania tapahtumia. Vanhojentanssit, penkkarit ja isompien luokkien näytelmät ovat iso osa myös näiden pienien koulutaivalta. He ovat eläneet ihmeellisessä epätietoisuudessa jo aika pitkään. Ja heidän mittapuussa tämä aika on ollut todella pitkä. He ovat eläneet maailmassa, jossa suunnitelmiin ei voi luottaa, aikuisen sanaan ei voi luottaa. Maamme päättäjät eivät tiedä mitä saamme tehdä, kuka saa ja milloin saa. Säännöt vaihtuvat jatkuvasti. Kivoja asioita perutaan koko ajan, eikä elämää uskalleta suunnitella eteenpäin. Epätietoisuus, varovaisuus, pelko, ahdistus ja epätoivo ovat olleet heidän elämässä paikalla liian pitkään.

Pöpökammoisuus

En itse ole ollut koskaan pöpökammoinen, enkä kyllä ole edelleenkään. Tahtoisin kasvattaa myös lapseni niin, että flunssat kuuluvat elämään ja ne vahvistavat meidän vastustuskykyämme. Tahtoisin opettaa, ettei kaiken tarvitse olla ihan niin puhdasta ja desinfioitua. Tahtoisin opettaa, ettei ihan pienestä nuhasta tai yskästä tarvitse jäädä kotiin makaamaan. En haluaisi, että lapsistani kasvaisi pöpökammoisia.

No, kuinka tätä kasvatusta voi toteuttaa tässä maailman tilanteessa? Joudumme opettamaan lapsille, että pienikin nuha on syy jäädä kotiin. Jos yskäiset kaupassa, saat murhaavia katseita. Jos niistät kerran koulussa, sinua paheksutaan ja lähetetään kotiin. Esikoinen juuri kertoi, kuinka kamala tunne on niistää koulussa. Oppivatko lapsemme nyt tämän tavan? Oppivatko he paheksumaan toisien yskää ja nuhaa? Oppivatko he luovuttamaan helpommin ja myös lintsaamaan ikävistä asioista tämän varjolla?

On ihmisiä, jotka soittavat työnantajalle pienistäkin huonovointisuudesta ja ottavat saikkua. Mielestäni tämä korona-aika kasvattaa helposti huonoa työmoraalia. Nyt en suoranaisesti moiti näitä korona säännöksiä ja toimintatapoja, vaan pohdin niiden laajempia vaikutuksia kasvavaan lapseen, joka vasta opettelee elämän tapoja. Kasvatammeko nyt huomaamattamme ja tahtomattamme laiskoja ja saamattomia narisijoita? Ihmisiä, jotka valittavat pienistäkin pääkivuista ja tekevät kuolemaa joka flunssassa? Erakoituvat omiin koteihin, ettei vaan saa tautia tai tartuta tietämättään tautia toisiin.

Sosiaaliset taidot

Sosiaalisten taitojen oppiminen on kutistunut hyvin minimaalisiin porukoihin. Oppivatko korona-ajan lapset kohtaamaan uusia ihmisiä, entä esittäytymään, kun ei saa enää kätellä? Minusta tuntuu, että aikuisetkin kärsivät jo sosiaalisten taitojen puutteesta ja koko ajan enemmissä määrin. Olemme sosiaalisessa kanssakäymisissä joko tietokoneen välityksellä tai maskinaamojen kanssa. Emme näe ihmisten kehonkieltä tai ilmeitä, joka vaikeuttaa toisen ihmisen tunteiden tulkitsemista ja ymmärtämistä. Mitä enemmän lapset ovat tekemisissä erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa, sitä laajemmat taidot he voisivat oppia.

Opetammeko lapsia karttamaan vanhempia ihmisiä suojellaksemme heitä sen sijaan, että olisimme vanhempien ihmisten apuna ja oppisimme heidän arvokkaista kokemuksista? Kohteliaisuus on muuttunut. Tuntematonta ei voi enää auttaa avaamalla ovea, vaan täytyy pitää etäisyyttä. Voimmeko enää opettaa lastamme tarjoamaan apua vanhukselle esimerkiksi kantamuksissa? Voimmeko edes nostaa tuntematonta pystyyn hänen kaaduttuaan, koska emme enää tiedä kuinka lähikontaktiin suhtauduttaisiin?

Digivaltaus

Koronan myötä lasten ja varsinkin nuorten digilaitteiden käyttö on lisääntynyt valtavasti. Opinnot ovat siirtyneet jo todella nuorilla nettiin. Näin olisi ilmeisesti tapahtunut ennen pitkään ilman koronaakin, mutta olen edelleen huolissani siitä, miten paljon se vaikuttaa kehittyviin lapsiimme. Ystävien näkeminen ja yhteyden pito on siirtynyt paljon laitteille. Heidän sosiaaliset taidot ruostuvat jo tässäkin. Lasten ja nuorten liikkuminen ja urheilu on vähentynyt muutenkin laitteiden yleistyttyä, mutta korona tekee siihen vielä oman lisänsä, varsinkin niinä aikoina, kun harrastukset on suljettu.

Nuoret vuorautuvat koteihin omaan yksinäisyyteensä, kun heidän kuuluisi mennä ja tulla ja tavata ihmisiä. Etsiä omaa tulevaa polkua ja ystäviä ympärilleen. Kokea ja nähdä. Digilaitteet eivät voi korvata tässä tärkeässä vaiheessa sosiaalisia kontakteja. Mieti omalle kohdalle yläaste-lukio aikaan, jos olisi saanut jäädä kotiin sanomalla, että on vähän kurkku tai pää kipeä. Olisitko käyttänyt tilannetta myös väärin?

Pelko

Oppivatko lapsemme vaistomaisesti hieman pelkäämään ihmisiä ja elämää? Karttamaan ihmislaumoja, toisen ihmisen kosketusta ja uusien ihmisten kohtaamista? Mitään ei uskalleta suunnitella tai odottaa, koska pelätään pettymyksiä niiden peruuntuessa. Meidän perheessä on pyritty tottelemaan kaikkia rajoituksia ja suosituksia, mutta muuten yritetty jatkaa elämää mahdollisimman normaalisti aina kun se on ollut mahdollista. Vaikka on monet synttärit ja muut juhlat jäänyt juhlimatta, olemme kerenneet onneksi myös muutamat juhlat järjestää. Meidän perheelle ihmiset ovat todella tärkeitä ja heitä on onneksi ollut ympärillämme koko tämän korona-ajan jossain määrin ja jollain tavoilla. Lapsemme ovat nähneet myös maskittomia ihmisiä perheen ulkopuolelta, joita saa halata.  Ainakaan vielä ei ole näkyvissä ihmisen pelkoa, mutta kahdella nuorimmalla on havaittavissa erilaista ujostelua, kun kolmella vanhimmalla.

Meillä on alusta asti pyritty pitämään korona mahdollisimman hyvin poissa lasten mielestä. Heille on yritetty selittää heidän iän mukaisesti mistä on kyse, mutta ei yhtään sen enempää. Minun mielestä lapsen ei kuulu joutua pelkäämään näin isoja asioita. Emme myöskään kerro syövästä tai ilmastonmuutoksesta pelottavasti. Juttelemme kyllä niistäkin, mitä voimme tehdä niiden hyväksi, mutta hieman kevyemmin. Minusta lapsen ei kuulu pelätä elämää, vaan oppia hyväksymään mahdolliset vaarat, tekemään kaikkensa, että saa rakennettua terveen ja hyvän elämän itselleen, läheisilleen ja jälkeläisilleen. Se on mielestäni jo paljon.

Tätä tekstiä voisi jatkaa ja jatkaa. Syventää ja pohtia eri kanteilta, ehkä vielä jatkankin, mutta tällä kertaa tahdoin jakaa tällaisia pohdintoja. Toivon todella, ettei minun tarvitse tätä jatkaa, vaan pääsemme pian takaisin normaaliin, jossa voin opettaa lapsia olemaan avuliaita myös tuntemattomille vanhuksille.

Tsemppiä ja voimia kaikille!

Aami