Ajan kulku
On ollut mielenkiintoista lukea vanhoja blogitekstejä ihan alusta. Itsellä on olo, että juurihan minä tämän aloitin, mutta paljon on asiat kerenneet jo muuttuakin tässä lyhyessä ajassa. Teksteistä ja kuvista näkee ajan kulun niin konkreettisesti, kuinka lapset ovat kasvaneet ja elämäntilanteet vaihtuneet. Kuinka oma kirjoittaminen on mennyt myös huomamattaan eteenpäin. Tekisi mieli korjata ja kirjoittaa uusiksi monia kohtia. Lapset ja arki muuttuvat niin nopeasti ja sen näkee vasta katsoessaan taaksepäin. Vaikka aika kulkee koko ajan samalla tahdilla, tunnemme sen eri lailla. Ajan kulku on mystinen asia.
Korona-aikana ajan kulku hämärtynyt
Lapset olivat marraskuussa melkein kaksi viikkoa kotikoulussa, kun koulu laitettiin kiinni koronatartuntojen vuoksi. Meidän perhe selvisi taas ilman itse tautia, mutta arki muuttui jälleen kertaheitolla. Samaan aikaan luin blogejani kevään 2020 kotikouluajasta. Oli hauska sattuma, koska sain sieltä voimia ja näkökulmaa tähän tilanteeseen. Samalla tajusin, kuinka pitkään tämä tauti on määritellyt meidän elämää niin monella tavalla. Ajan kulku on jotenkin hämärtynyt odotellessa.
Korona-aika on ollut raskasta, mutta meidän perhe on selvinnyt yllättävän vähällä tästä kaikesta. Vaikka Konsta ei ole päässyt tekemään omaa työtään melkein kahteen vuoteen, on hän saanut tilalle toisen työn. En siis halua vähätellä kenenkään muun tilanteita tai valittaa pikkuasioista, kun meillä kaikki on pääosin hyvin. Mutta kyllä tässä tuska kasvaa ihan pikkuasioista ja usko paluusta ennalleen hiipuu. Kalenterista on muodostunut lähinnä ilkikurinen kiusa. Kirjaat ylös asioita ja samalla tiedät, kuinka todennäköistä on, että kaikki kiva viivataan yli juuri ennen sinne pääsyä. Kaipaan todella sitä aikaa, kun ei tarvinnut elää pelossa, pystyi suunnittelemaan tulevaa, juhlimaan ja kalenteriin pystyi luottamaan.
Pikakelausta ja pausea
Lapsiarjessa on monesti vaiheita ja hetkiä, kun toivoisi ajan kuluvan nopeammin. Raskaissa hetkissä, sitä toivoo seuraavaa vaihetta, josko se olisi asteen verran helpompi. Jonkin ikävän ikään liittyvän haasteen kanssa painii samalla ajan kanssa. Juuri nyt toivoisi, että voisimme pikakelata yli tämän koronan, mutta en haluaisi hukata aikaa lasten kasvusta.
Vastapainoksi lapsiarjessa on niitä ihania iloisia tai rauhallisia hetkiä, jolloin toivoo ajan pysähtyvän. Kun katsot lastasi ihaillen ja koko maailma tuntuu pysähtyvän ympärilläsi hetkeksi. Niiden avulla tämä virusaikakin on tuntunut helpommalta. Olen niin kiitollinen, että meillä on paljon hetkiä kotona, kun voimme unohtaa koko muun maailman ja nauttia ajasta perheen kanssa. Toisaalta tuntuu myös siltä, että tämä korona-aika on laittanut ajan pauselle ja on menty tietyssä usvassa huomaamatta ajan oikeaa kulkua ja kuinka lapset ovat kasvaneet.
Olen tämän syksyn aikana kovasti miettinyt ja tuskaillut itseni kanssa tätä omaa uutta elämänvaihetta. Lapset kasvavat niin vauhdilla. En haluaisi luopua pikkulapsiajasta ja samalla olen niin puhki jo siihen vaiheeseen. On vaikea hyväksyä, että aika kulkee ja tietty elämänvaihe on nyt oikeasti ohi. En ole ennen kokenut tällaista luopumisen tuskaa menneisyydestä, vaan aina halunnut niin kovasti eteenpäin. Nyt tämän kaiken hyväksyminen ottaa oman aikansa. En ehkä ole ihan niin valmis seuraavaan vaiheeseen, vaan kaipaisin pienen välitauon. Minusta tuntuu, että moni vanhempi kokee samanlaisia hetkiä. Kunpa voisi pistää elämän hetkeksi pauselle, niin ettei mikään muuttuisi tai menisi eteenpäin, mutta voisit itse ottaa vähän happea ja unta varastoon ennen seuraavaa vaihetta.
Ongelmat muuttuvat
Minulle on moni vanhempi ihminen sanonut ruuhkavuosien aikana, että ”kyllä se siitä helpottuu, kun ne kasvavat.” Nyt kun he kasvavat vauhdilla, yritän löytää sen helppouden. Minusta haasteet eivät muutu suoranaisesti helpommiksi, vaan ne muuttuvat. Emme ole enää niin kiinni heissä tai he meissä ja saamme ehkä nukkua paremmin ainakin vielä toistaiseksi, mutta kyllä ongelmat ovat yksittäin hieman isompia ja vaikeampia selvittää. Tuntuu, että elämä muuttuu jossain määrin monimutkaisemmaksi.
Minusta on ollut helpompaa huolehtia pienestä ihmisestä, jonka tarpeet ja murheet on ollut helpompi korjata. Kun pieni lapsi itkee, on monesti minun syli riittävä apu. Kun isompi lapsi kokee tuskaa, en tiedä koska hän kaipaisi halia ja koska omaa tilaa. Joutuu monesti arpomaan, koska hän kaipaa apua ja koska itsenäisyyttä. Kun he olivat pieniä, olin jotenkin kartalla koko ajan ja kaikki narut käsissäni. Nyt joudun harjoittelemaan niistä naruista luopumista. Kestämään ennen kaikkea sitä, että niistä ei välttämättä kukaan muukaan ota kiinni, vaan ne leijuvat ilmassa. Minun on vain odotettava ja annettava aikaa, että lapsi itse ottaa kiinni vapaasta narusta. Olen kyllä tietoinen, että jos en päästä irti, nuori ei myöskään voi ottaa naruja omaan haltuunsa.
Lapset kasvavat ja kalenteri täyttyy. Koulusta tulee todella paljon muistettavaa, jotka aika pitkälle ovat kuitenkin vanhempien vastuulla, ainakin muistuttaa lasta. Meidän kalenteri on nyt täynnä vanhempainiltoja, kenellä on kokeita, kenellä pitää olla koulussa mukana evästä, kenellä uikkarit tai jotkut muut urheiluvälineet. Sen lisäksi harrastukset ja kaikki kellonajat. Puhelin täyttyy kaiken maailman viestintäketjuista ja nimenhuuto äpeistä. Suuressa perheessä ainakin muistettavat asiat lisääntyvät rutkasti lasten kasvaessa. Onneksi pikkuhiljaa isoimmat ottavat vastuun omista muistettavista. Silti pitkään on oltava taustatukena ja lukemassa vilma-viestejä.
"Pikkulapsiaika on parasta aikaa elämässä."
Olen kuullut myös lauseen ”pikkulapsiaika on parasta aikaa elämässä” todella monesti. ”Nauttikaa siitä nyt.” Olen itsekin lähtökohtaisesti ajatellut, että nämä ruuhkavuodet ovat ihanimpia aikoja ja niistä pitää nauttia ja ottaa kaikki mahdollinen irti. Siinä ehkä myös yksi syy, miksi meillä on monta lasta ja olemme pitäneet lapset kotona 3-vuotiaaksi asti. Olemme halunneet pitkittää tätä aikaa. Ne ovat varmasti myös rankimpia aikoja. Tuo lause luo tietyllä tapaa paineita. Se asettaa tietynlaista pelkoa siitä, onnistuiko ottamaan kaiken irti väsymyksen keskellä? Ja kuinka kamalaa olisi ajatella, että se elämän paras aika olisikin pikkuhiljaa jo ohi.
Olen pyrkinyt muuttamaan omaa ajatustani asiasta. Uskon ja tiedän, että meillä on luvassa niin paljon vielä upeita hetkiä ja uusia elämänvaiheita edessä. Olen jo nyt huomannut, että olen saamassa taas uudenlaista koppia tästä murrosikä vaiheesta. On pystyttävä luopumaan ja jätettävä ihanat ajat kauniiksi muistoiksi. On luotettava tulevaisuuteen ja uskallettava suunnitella sitä ja rakennettava uusia muistoja. Mutta meidän on elettävä tätä hetkeä. Nähtävä asioiden hyvät puolet, löydettävä ne onnensiemenet viruksista huolimatta ja nautittava niistä nyt.