Miltä julkisuus tuntuu?
Minulle on tullut jonkin verran kysymyksiä julkisuuteen liittyen, sekä ystäviltä, että tuntemattomilta. Ajattelin tehdä näistä yhteisen koonnin kaikille. En pidä itseäni julkkiksena, ehkä korkeintaan julkkiksen vaimona, jos sitäkään. Elämme kuitenkin jossain määrin julkista elämää ja pärstämme hengailee satunnaisesti lehtien palstoilla. Miltä julkisuus tuntuu ja kuinka se on vaikuttanut meidän elämään?
”Miltä julkisuus tuntuu?”
Ei oikein miltään. Itse en ole koskaan pitänyt julkisuutta minään ihmeellisenä asiana. Joihinkin töihin liittyy julkisuudessa oleminen ja itse näen sen vain osana sitä työtä. Julkisuus itsessään ei tee ihmisestä mitenkään erikoista, vaan he ovat edelleen ihan tavallisia ihmisiä. Heidän työ vaatii näkyvyyttä onnistuakseen. Julkisuus on yleensä viihdettä tai markkinointia, jotta saa omaa työasiaa näkyviin ja ihmisten tietoisuuteen, jonka kautta tulee sitten myyntiä ja mahdollista suosiota. Se, että on koko kansan tuntema, vaikuttaa sitten jo enemmän koko elämään.
Konsta on elänyt lähes koko elämänsä jossain määrin julkisuudessa ja minä yli puolet omastani Konstan rinnalla. Se on aina ollut osa meidän elämää ja nyt lisääntyessään se ei ole päässyt vielä ainakaan mitenkään yllättämään.
”Miltä tuntuu olla lehden kannessa?”
Elämme omaa arkeamme omissa ympyröissämme, joihin ei lehtikuvat tai telkkarissa vierailut liiemmin vaikuta. Kuitenkin, niistä on paljon apua, blogin ja kirjan lukijoiden lisäämiseen ja tulevien biisien kuunteluun. Jos olisin esimerkiksi kaupassa töissä ja joutuisin istumaan kassalla koko päivän oman pärstäni vieressä ja vastailemaan ihmetyksiin, se ehkä tuntuisi oudolta.
Lehtiä on paljon ja ne vaihtuvat tiuhalla tahdilla. Niillä ei ole enää niin suurta vaikutusta ja muistijälkeä, kuin joskus ennen. Edellisen päivän lehdet ovat jo edellisen päivän uutisia. Kuvia ja uutisia on muutenkin nykyään niin paljon, että sinne paljouden sekaan hukkuu moni juttu.
Itse kuvauspäivät ovat olleet todella mukavia parisuhdepäiviä. Meitä on aina kohdeltu todella upeasti ja kunnioittavasti. Toivon, että jatkossakin saamme itse vaikuttaa siihen, mitä meistä kirjoitetaan lehtiin.
”Tunnistetaanko teitä kadulla?”
Jonkin verran kyllä, varsinkin tietenkin Konsta. Tuijottelu, supattelu ja yhteiskuvat ovat toki lisääntyneet kovasti, eikä edes maskit pidä meitä piilossa. Kaikki on kuitenkin vielä niin kevyttä, ettei se häiritse tai vaikuta elämäämme. Kun aloimme seurustella, ihmettelin alkuun ihmisten tuijottelua ja supattelua, mutta nopeasti siihen tottui, eikä enää kiinnittänyt huomiota. Elämme edelleen ihan samaa arkea, kuin kaikki muutkin omassa kodissamme, omassa rauhassamme.
Olemme asuneet koko elämämme samassa kaupungissa. Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä enemmän kaikki tuntee toisensa joka tapauksessa. Lähes aina julkisille paikoille lähtiessä törmää tuttuihin. Perheemme ei ole ollut myöskään kovinkaan huomaamaton. Meidän poikalaumaa on aina ihasteltu ja ihmetelty tuntemattomien osalta ja varsinkin, kun lauma sai vielä prinsessan hännän huipuksi. Emme siis ole mikään huomaamaton konkkaronkka ilman julkisuuttakaan.
”Minkä takia teidän koko perhe on mukana julkisuudessa?”
Kun oli aika tehdä ratkaisuja minun työni suunnasta ja siitä, olemmeko Konstan mukana julkisuudessa, käytiin pitkiä keskusteluja ja pohdintoja. Mietimme asiaa mahdollisimman monelta kantilta ja mahdollisimman pitkälle. Rehellisesti sanottuna tulimme siihen tulokseen, että minun tulevat haaveeni voivat hyötyä näkyvyydestä. Olemme myöskin pariskunta, joka tykkää tehdä aina kaiken yhdessä ja olemme todella vahvasti toisen työkuvioissa mukana. Päädyimme siis siihen, että minä olen mukana kuvissa ja lehtijutuissa, joihin pyydetään ja jotka tuntuvat järkeviltä.
Lasten kuvien jakaminen julkisuudessa onkin vaikeampi päätös. Ovat he näkyvissä tai eivät, tämä kaikki vaikuttaa myös heidän elämäänsä. Minun työni on niin vahvasti liitoksissa heihin, että koin aidommalta ottaa heidät kunnolla myös mukaan. Tässä kallistuimme myös siihen, että olemme avoimesti näkyvillä, niin eipähän ainakaan ole tarvetta salakuville ja lasten piiloittelulle. Tahdomme jatkaa omaa elämäämme mahdollisimman normaalisti ja jos emme anna julkisuuden vaikuttaa siihen, voimme onnistua. Näin tässä myös sen, että jos laitan itse kuvia, saan myös itse valita kuvat ja niihin liittyvät asiat, joita julkaisen. Koen olevani paremmin itse ohjaksissa tällä tavoin. Lasten kanssa on puhuttu asiasta myös paljon, jokaisiin kuvauksiin kysytään lasten mielipide ja julkaisuihin lupa erikseen.
”Miksi lastenne nimiä ei mainita?”
Päädyimme siihen, että lastemme kasvot näkyvät kuvissa, mutta heidän nimiä ei mainita. Näin ollen heistä ei jää niin helposti löydettävää omaa jälkeä. Kun googleen kirjoittaa lastemme nimiä, ei sieltä löydy tohinataloa tai mitään lehtijuttuja. He saavat sitten itse rakentaa sitä listaa omilla jutuillaan.
”Onko lapsianne kiusattu julkisuuden vuoksi?”
Eipä oikeastaan. Lastemme koulu ja päiväkoti ovat pieniä ja niissä kaikki tuntevat toisensa. Lastemme kaverit ovat tunteneet Konstan ihan pienestä asti, eikä tilanne ole muuttunut miksikään julkisuuden lisääntyessä. Totta kai meidän lapsille on heitetty kommenttia välillä isin työjutuista, mutta ihan hyvässä hengessä ja hyvin vähän. Isommassa koulussa voisi olla tilanne hieman toinen. Minun työkuviot ja lasten niissä mukana oleminen tuskin on edes muiden lasten tietoisuudessa.
”Pelottaako, että lehdet kaivelevat tai kirjoittavat jotain törkyä?”
Ei pelota. Uskon, että voimme itse vaikuttaa siihen omalla käytöksellämme. Meillä ei oikein myöskään ole mitään ihmeellistä kaivettavaa. Olemme kovin avoimia kertomaan ihan itse, ettei tarvitse lähteä kaivelemaan. Koen, että näin saamme sanoa asiamme niin, kuin me ne näemme, eikä niihin lisätä kaivelujen ohella reipasta värikynää. Uskon, että siillä on myös merkitystä, kuinka kohtelemme toimittajia. Heidän kanssa on ihan hyvä pysyä hyvissä väleissä. 😉
Julkisuus on osa Konstan työtä ja jollain tapaa nyt myös minun. Siihen voi asennoitua monella eri tapaa. Sen voi antaa vaikuttaa negatiivisesti tai sitten ottaa vain hyödyn irti. Jää toki nähtäväksi mihin tämä kaikki meidät vielä vie ja miten esimerkiksi lapsemme näihin suhtautuvat aikuisena. En pysty ennustamaan, mutta pyrin kuuntelemaan heidän toiveitaan ja myös omaa sydäntäni joka käänteessä.