Haasteita ja hankaluuksia 2

Edellisessä tekstissä aloitin purkamaan meidän perheen haasteita ja hankaluuksia. Nyt jatkan niiden parissa vielä toisen pitkän tekstin.

Rajut leikit

Voihan poikien leikit! Miksi kaikissa leikeissä tapetaan, tuhotaan tai kilpaillaan? En ole koskaan ymmärtänyt mitään näistä. En itse ole yhtään kilpailuhenkinen, vaan minun puolestani kaikessa voisi aina tulla tasapeli. Inhoan sotaleikkejä ja varsinkin kaikkia aseleluja.

Olen välillä onnistunut syöttämään leikkeihin vähän jotain muutakin sisältöä, mutta kummasti ne siirtyvät vauhdin ja kovien äänten vietäviksi. Nukkeleikeissäkin aina joku nukeista alkaa tehdä valtavia volttitemppuja ym. ihmeellisyyksiä. Minun on ollut todella vaikea antaa poikien leikkiä vapaasti näitä heidän ihannoimia seikkailu- ja sotaleikkejä. Leikit ovat niin äänekkäitä, vailla kunnollista draamankaarta ja vielä todella sotkuisiakin. En voi vain ymmärtää, että leikin paras osa voi olla pitkään rakennetun linnan tuhoaminen.

Enää en edes yritä ymmärtää, vaan yritän vain sietää niitä parhaani mukaan.

Ärsyttäminen

Toisen ärsyttäminen tuntuu olevan todella mukavaa puuhaa. Vielä, jos saat toisen suuttumaan, niin jes. He todellakin tietävät mistä naruista ketäkin vedellä. Yhden viereen ei tarvitse mennä, kuin hengittämään hieman kovaäänisemmin. Toinen inhoaa ylimääräistä meteliä ja kolmas saadaan suuttumaan pienellä tökkimisellä. Pojat hyvin tietävät, että toisen tärkeisiin tavaroihin koskeminen saa ärräpäät lentämään. Jotain ihme energiaa heihin pakkautuu, joka täytyy saada purkaa kiusaamalla toista. Tämä kohdistuu jopa meidän neitiin, jollei muita ole paikalla. Hänethän saa todella helposti kiukustumaan.

Laitteiden käyttö kavereilla

Meillä on aina ollut ylitiukat laiterajoitukset. Kotona ei pelata. Ihan viime aikoina poikien puhelimissa on ollut hetkellisiä testipelejä, jotta tietävät mistä koulussa puhutaan. Tähän mennessä kavereilla on saanut pelata. Kahdella vanhimmalla tässä on tuntunut olevan järki mukana ja äidin aatteet mielessä. Ensisijaisesti on aina tehty kavereiden kanssa jotain muuta. Nyt kolmannen tokaluokkalaisen kanssa on lähtenyt laukalle. Kavereilla ei tunnuta tekevän mitään muuta ja olen huomannut sen poikani käytöksessä kotona. Hän on levoton, ärtynyt ja vihainen. Nyt haasteena on, kuinka voin rajata kavereilla pelaamista, kun en haluaisi kieltää kaverikyläilyjä kokonaan. Oeln kauhuissani, kuinka laitteiden käyttö ja pelailu on lisääntynyt aivan valtavasti 7 vuoden aikana.

Ruma puhe

Olen todella herkkä rumille sanoille. Lapsuudessani kukaan ei kiroillut, eikä murrosiässäkään minun sanavarastooni tarttunut rumia sanoja. Mieheni on joutunut tekemään paljon töitä kitkeäkseen omansa pois. Lasten ei mielestäni kuulu kiroilla tai joutua sitä myöskään kuuntelemaan.

Minun lapsuudessani tämä rumien sanojen raja vietiin, jopa aivan uudelle tasolle: Kiellettyjen sanojen listalla oli mm. räkä, pieru, pylly ja vaikka mitä muuta. Jatkoin aika samalla linjalla omien lasteni kanssa. Nuo sanat vain särähtävät niin pahasti omaan korvaani. Nyt joudun puuttumaan varhaisteinien kielenkäyttöön, rima on aika alhaalla. Edelleenkään ei montaa kirosanaa ole talossamme kuultu, mutta puhetyyli on ikävää ja haukkuvaa. En voi hyväksyä sitä.

Kitinä

Pikkuneidillä on ikävä kitinävaihe. ”En halua syödä, en halua nukkua, en halua pukea, en halua!” Kaikesta kitistään ja asiat vain ovat lähtökohtaisesti koko ajan kovin huonosti. Isoveljet tekevät kaiken koko ajan väärin ja on ihan ”tuhmia”. He myös tahallaan provosoivat häntä ja samalla hermostuvat itse hyvin herkästi. Itsellänikään ei meinaa hermot kestää tätä jatkuvaa kitinää.

Sekaantuminen

Meillä asuu monta poliisia, jotka ovat tarkkoina puuttumaan toisten tekemiin vääryyksiin. ”Kuka teki? Mitä teki? Mitä sanoi?” Uteliaisuus ja tietynlainen oikeudenmukaisuus ovat todella läsnä päivän tapahtumissa. Harmi vaan, että toistaiseksi tuomarointi ja puuttuminen aiheuttavat vain lisää harmia. On inhottavaa aloittaa, jonkin riidan selvittely, kun siihen tulee tämä ylimääräinen selvittelijä mukaan. Ensimmäinen hetki menee siihen, että toitottaa hänelle: ”Tämä ei ole sinun asiasi, voitko poistua häiritsemästä meidän selvittelyjä.”

ikäkriisit

9-vuoden ikäkriisi on ollut talossa nyt jonkin aikaan. Esikoisella se meni ehkä helpoiten. Seuraavalla lapsella olikin jo aivan omat taistelunsa ja kesti pitkään saada tilanne taas tasoittumaan, jos on vieläkään ihan selätetty. Käytiin todella syvissä vesissä tutkimassa omaa muutosta pienestä lapsesta isoksi lapseksi. Nyt kolmas kierros alkoi, ja voi apua! Luulin, että osaisin jo käsitellä tätä kriisivaihetta, mutta kun jokainen lapsi käsittelee näitä niin erilailla. Nyt paiskitaan taas isojen tuskallisten raivonpuuskien kanssa, kuinka mikään ei ole hyvin ja kaikki vaan mättää. Ollaan muuttamassa pois kotoa, kun meidän perhe on niin kamala ja kaikilla muilla on niin kivat kodit ja äidit.

Onneksi olen tietoinen tästä valitettavasta kasvun vaiheesta ja pystyn suhtautumaan näihin huuteluihin. Silti tunnen itseni tietyissä hetkissä niin avuttomaksi ja epäonnistuneeksi. Kuinka minun kuuluu nyt toimia juuri tämän lapsen kanssa? Onneksi aika pian huomaa, kaipaako lapsi halia vai omaa rauhaa. Kaipaako hän tiukempaa kuria, vai hieman vapaampaa oloa. Ennen kuin nämä saa selvitettyä, on käytävä tuskallisia hetkiä läpi.

Tämän hetkinen toinen taitoskohta pienestä isommaksi on eskarilaisella. Hänellä tulee niin yllättäviä tuskastumisia ja itkukohtauksia, niin olemattomista asioista. Onneksi näistä päästään melko helpolla, verrattuna isoveljeen. On vain annettava purkaa se paha olo pois, joka kohdistuu nyt ihan kummallisiin asioihin. Sen jälkeen on paha purettu ulos ja halin kautta päivä voi taas jatkua iloisin mielin.

Neidin kolmen vuoden uhma alkaa jo lähestyä ja vanhimman murrosikä. Että jippii, kohta on ilo irti tässä talossa.

Sotku

Ikuinen väittelyn ja väännön aihe. Meidän lapset ovat selkeästi kahta kastia: on siistit ja on sotkuiset. Äiti ja isä edustavat myös näitä kahta. Toiset pitävät oman huoneen ja tavarat perus siistissä järjestyksessä ja ahdistuvat aivan valtavasti sotkusta ja epäjärjestyksestä. Toisilla taas tuntuu puuttuvan täysin lattianäkökenttä. Ihan kuin he eivät pystyisi laisinkaan näkemään, mitä lattialle tippuu ja jää lojumaan. Heitä ei todellakaan ahdista sotku. Vasta sitten, kun vaatteet loppuvat kaapista, tai joutuu päivittäin pitkään etsimään tavaroita, he tuskastuvat. Silloinkaan ratkaisu ei tunnu löytyvän siivouksesta, vaan äidin pyykkäämistahdista tai pikkuveljen varastelusta.

Pyrin todella siihen, että lapset siivoavat itse omat sotkunsa. Tietenkin tulee keräiltyä tavaroita sieltä täältä ja autettua, mutta päävastuu on heillä itsellään. Kevyttä siivousta pyritään tekemään päivittäin, mutta en vaatimalla vaadi joka iltaista siistiä huonetta. Monesti siivouspäivänä onkin sitten aikamoinen urakka. Kun ilmoitan tämän päivän koittavan, nämä tietyt järjestävät järkyttävän huutoraivokonsertin. En voi ymmärtää, miksi se täytyy aina käydä läpi, vaikka sillä ei ole koskaan päässyt pälkähästä.

Silloin tällöin jos siivoan yksin, imuroin vain ne huoneet, jossa lattia on tyhjä. Saa nähdä, minkälaisia siivoajia heistä tulee aikuisena. Toisille nämä tiukat vaatimukset tekevät varmasti hyvää, kun taas toiset leväyttävät oman kotinsa aivan pommin varmasti.

Nukahtaminen

Poikien kanssa olemme selvinneet yllättävän hyvin nukahtamisista ja nukkumisista. Ensimmäisen 3kk on vauva nukkunut vieressä, sitten omassa sängyssä meidän huoneessa. Yhden ikävuoden tienolla on siirretty omaan huoneeseen, jossa normaalisti on ollut myös isoveli. Siellä he ovat sitten käyneet iltatoimien jälkeen nätisti yhdellä hyvän yön toivotuksella nukkumaan. Toki osan kanssa on joutunut pitämään unikouluja, mutta melko nopeasti saimme myös tulosta.

No entäs sitten tämä iltatähti, ei juu niin ei. Hänen nukkuminen on ollut aivan alusta asti kamalaa farssia. Vaikka kuinka olen yrittänyt kaikki samat konstit, kuin poikien kanssa, niin ei. Hän ei jää sänkyyn, vaan pitää juoksurallia helposti yli tunnin verran. Jos taas jään istumaan sängyn viereen, vierähtää se samainen tunti, mutta rauhallisemmissa merkeissä. Monet unikoulut on käyty läpi. En pysty enää istumaan siellä pimeässä huoneessa ja odottaa ja toivoa, että hän nukahtaisi. Se on jo niin ahdistavaa ja tuskaista.

En halua jättää päiväunia pois, vaan taistelen lähes saman myös päivällä. Luonne ei vain anna periksi, kun olen vahvasti sitä mieltä, että pieni ihminen tarvitsee päivälevon. Hakkaan varmaan päätäni seinää, kun en voi luovuttaa. Olen yrittänyt muokata rytmiä aikaisempaan tai hieman myöhäisempään. Välillä näyttää jo paremmalta ja saadaan parempia nukahtamisia, mutta sitten seuraavana iltana saatetaan taas olla alkupisteessä. Nyt luvassa yritys numero tuhat, itsekseen sänkyyn nukahtaminen. Siirsin neidin sängyn poikien huoneeseen ja testaan, josko tämä olisi ratkaisu. Katsotaan.

Syöminen

Syömisessä meillä on ehkä normaalia tiukemmat säännöt. Meillä ei saa mennä itekseen jääkaapille, vaan on ruoka-ajat. Sitä yödään mitä on tarjolla ja milloin on tarjolla.  Pääosin kaikki syövät kaikkea ihan kivasti. Toisilla on vaan ihmeellinen tapa notkua pöydässä ja aloittaa syöminen vasta, kun kaikki muut ovat jo syöneet ja ruoka on jäähtynyt. Neiti 2v. on taas vaikea saada pysymään penkissä. Meillä ei missään nimessä saisi poistua pöydästä ennen kuin lautanen tyhjä. Kummasti se omakin tiukkuus on alkanut lipsua viidennen kohdalla.

Pöydässä on monesti kovin levoton tunnelma. Emme ole vaatineet täyttä hiljaisuutta, koska tämä on ihana hetki käydä läpi kuulumisia. Meidän perheen kuulumisien käyminen ei ole ihan niin rauhallista keskustelua. Emme myöskään ole vaatineet yhteistä lopettamista, koska aina on se yksi, jolle ei nyt tänään maistu. Istumme kyllä pöytään kaikki samaan aikaan, mutta jokainen saa poistua omaan tahtiin syötyään.

Pöytätapojen opettamien on monesti raskasta toistoa toiston perään, mutta niistä en ole valmis joustamaan. Välillä väännetään tästä lautasen tyhjäksi syömisestä. Minulle se on tärkeä tapa. Jos huomaa, että lapselle ei oikeasti maistu tai hän on jo täysi, autamme vähän vähentämällä ruokaa. Silti lapsi syö aina itse lautasen tyhjäksi. Makunystyrät tottuu, kun vaan tarpeeksi usein maistaa. Itse olen niin kiitollinen omalle äidilleni, että hän opetti hyvät pöytätavat ja syömään ihan kaikkea. Nyt voin mennä minne vain ja syödä mitä vaan ilman, että se on minulle ongelma.

Haasteita ja hankaluuksia

Yhteen isoon perheeseen mahtuu aika paljon haasteita. Onneksi aika menee eteenpäin ja haasteet muuttuvat. Joitain hankaluuksia saadaan korjattua ja aina tulee uusia tilalle.

Mielestäni on tärkeintä, miten näihin haasteisiin suhtautuu. Lasten kasavtukseen kuuluu haasteet ja hankaluudet. Meidän on otettava ne vastaan ja yritettävä selvitä niistä parhaamme mukaan. Pitää myös muistaa, että niistä ei tarvitse selvitä yksin. Aina löytyy muita perheitä, joilla on samankaltaisia ongelmia. Aina löytyy myös ammattiapua, joihin pitäisi pystyä ottamaan yhteyttä hieman matalammalla kynnyksellä.

Tsemppiä kaikille arjen haasteisiin!

Aami