Mitä?

Lähes joka kerta, kun kerron uudelle tuttavuudelle, että minulla on viisi lasta, saan hämmästyneitä vastauksia tai vähintään ihmettelevän katseen. 5 lasta? Mitä? Miksi ? Miten? Viimeisin kohtaaminen oli varmasti suurin reaktio, kun vastapuoli alkoi kiljua: ”Mitä?? Sinulla viisi lasta… siis viisi… ihan oikeasti viisi lasta!”

Jos 2018 vuonna suomen keskimääräinen lapsiluku oli 1,85/perhe, niin olemmehan me melko iso poikkeus. Meidän lähipiirissä monilla on isoja perheitä, emmekä siksi miellä itseämme mitenkään erityisen ihmeellisiksi. Onhan niitä paljon, mutta on niitä muillakin.

Tänä päivänä on myös melko harvinaista, että kaikki viisi lasta ovat samoista vanhemmista ja vanhemmat ovat edelleen yhdessä. Myös ikämme lisää hämmennystä.

Miksi?

Olemme molemmat todella lapsirakkaita ja oli alusta asti selvää, että lapsia tulee ja tulemme elämään perhekeskeistä elämää. Oliko alkuperäinen suunnitelma kuitenkaan ihan näin suuri? No ei. Jokainen lapsi on otettu vastaan yksitellen ja seuraava on mietitty erikseen. Varsinkin viimeistä pohdimme pitkään. En tiedä olisiko lapsiluku jäänyt kahteen, jos olisimme saaneet heti pojan ja tytön, tuskinpa. Olemme myöskin hyvin onnekkaita, että olemme ylipäätään saaneet näin monta tervettä lasta.

Olemme spontaaneja ja elämme tunteella hetkessä. Emme murehdi tulevaa, vaan elämme tätä päivää asenteella: ”Kyllä kaikki aina järjestyy!” Kun on vahva tunne tullut, että seuraava lapsi voisi tulla, emme ole tehneet talouslaskelmia tai muutakaan, vaan olemme rohkeasti uskoneet omaa tunnetta! Sen jälkeen on punnittu lähinnä omaa jaksamista.

Miten?

”Yksi lapsi ei tunnu enää missään. Se menee siinä samassa, kuin muutkin.” Kyllä muuten tuntuu ja eipä mene! Jokainen lapsi tuo omat haasteet, oman raskauden, synnytyksen, valvotut yöt ym. lisää elämään! Jokainen lapsi on yksilö, eikä heitä voi niputtaa. Totta kai on myös asioita ja hetkiä, jossa on ihan sama onko pöydän ääressä 4 vai 6 lasta.

Vaatii paljon kärsivällisyyttä ja sietokykyä, että pystyy elämään suurperheessä. Aina on meteliä ja vilinää, on riitoja ja ongelmia, on pipejä ja nuhaa… Mutta vastapainoksi talosta löytyy myös aina edes yhdet hymyilevät kasvot, yksi onnistunut koulupäivä tai hiljainen pikkuautohetki. Kun on monta ihmistä talossa, on monta eri tunnetilaa kokoajan valloillaan. Kun on monta ihmistä talossa, löytyy lähes aina leikkiseuraa, pelikaveri tai keittiöapulainen.

Omat elämänvaiheet

Onneksi jokaisella on omat elämänvaiheet, eivätkä kaikki tarvitse yhtä paljon huomiota samaan aikaan. Siltikin pyrimme jakamaan huomiota mahdollisimman tasapuolisesti. Se on välillä hyvin haastavaa. Kun yhdellä lapsella on kriisi, häneen toki uppoaa aikaa hieman enemmän, jolloin muut jäävät helposti hieman varjoon. Se taas saattaa aiheuttaa seuraavan kriisin. Toisinaan on rauha maassa pidempään, toisinaan taas tuntuu, että monella lapsella on samaan aikaan jokin ikäkriisi meneillään. Siihen kun lisää meidän vanhempien aaltoilevat elämän tilanteet ja tunteet, niin avot!

Luonteilla on iso merkitys

Pelkkä lasten lukumäärä ei kerro perheen hulinasta. On varmasti hyvin rauhallisia suurperheitä ja vilkkaita kahden lapsen perheitä. Meillähän ei asu yhtään rauhallista ihmistä talossa. (Mukaan lukien me vanhemmat.) Kaikilla on paljon virtaa ja vahva oma tahto. Myöskin aika merkittävän eron tekee tuo neljä poikaa peräkkäin. Heidän touhut kun eivät ole ihan seesteisimmästä päästä. Keskustelut tapahtuu lähinnä karjuen ja käsimähinällä. Leikit on lähinnä kilpailua, juoksemista, rakentamista ja tuhoamista. Eikä tämä meidän iltatähtiprinsessa tunnu poikkeavan porukasta! On heissä kaikissa myös se herkkä puoli. Vastapainoksi on onneksi paljon rauhallisia luku ja lautapelihetkiäkin.

Ei enempää

Tuntuu, että perheemme on nyt valmis. Kun valvottuja öitä on takana kohta 13 vuotta, alkaa univelka olla aika maksimissaan. En millään ehdi enää siivoamaan samaan tahtiin, kuin muut sotkevat. En myöskään jaksa istua jokaisen sängyn vierellä jokainen ilta kuuntelemassa päivän aatoksia, kun kahden metrin pyykkivuori odottaa sohvalla. Lasten lukumäärä on siis tullut täyteen.

Tekisikö edelleen mieli lisää lapsia? Toisinaan kyllä. Olen silti saavuttanut uuden tunteen, kun saan vauvan syliini. Tähän mennessä olen aina ajatellut pidellessäni vauvaa: ”Voi kun minullakin olisi taas tällainen.” Nyt se tunne on muuttunut: ”Ihanaa, että minun ei tarvitse enää jaksaa tätä vaihetta.” Mieheni on täysin samoilla linjoilla, että nyt riitti. Siltikin aina kun meille tulee vauva kylään, niin kirjaimellisesti riitelemme, kumpi saa pitää vauvaa sylissä. Sen verran vauvahulluja tulemme varmasti aina olemaan!

Kaduttaako?

Kaduttaako, että teimme näin paljon lapsia? Ei todellakaan. Minulla on monesti riittämätön olo. En todellakaan jaksa aina olla se äiti, kuka haluaisin olla. ”Näitä on vaan liikaa.” Silti hyvin nopeasti ajatukset muuttuvat ja mietin, kuinka suuri rikkaus on, kun perheeseen kuuluu niin monta eri persoonaa. Olemme todella kiitollisia heistä kaikista ja iloisia, että olemme jaksaneet tehdä niin monta lasta. Olemme myös äärimmäisen kiitollisia, että olemme saaneet terveitä ja vilkkaita lapsia. HE ovat meidän elämä, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuinka jaksamme tätä kaikkea pyörittää, siitä kirjoittelen myöhemmin lisää!

Aami